Samana hetkenä, kuin evankeliumin kertomuksen mukaan Kristus kärsi sovituskuoleman (kello 3 i.p.), tunkeutuivat hänen tunnustajansa vihan kiihkosta vimmoissaan onnettomaan kaupunkiin. Siellä ryhdyttiin toimittamaan verisaunaa, josta historioitsija kauhistuu. Ei minkään ikäisiä, ei mies- eikä naispuolisia säästetty. Hirmuisimmin murhaeltiin Omarin moskean ympärillä, joka oli ylennyt entisen Salomonin temppelin sijaan. Siinä surmattiin noin 10,000 ihmistä, joiden veri juoksi lämpöisinä punavirtoina alas marmorirappuja myöten; monta lävistettiin, toisia paistettiin elävältä ja muutamain täytyi pudottautua alas korkeista torneista. Gottfrid ei sekautunut julmuuksien tekoon, vaan läksi kohta palvelijainsa seurassa temppeliin rukoilemaan.

Kolmantena päivänä kaikki ristiretkeläiset yhdessä vaelsivat pyhälle haudalle. He riisuivat aseensa, puhdistivat itsensä verestä ja astuivat paljain jaloin valkoisissa vaatteissa pyhän haudan kirkkoon sekä toimittivat siellä polvillaan rukouksensa. Moni ryömi paljain polvin Kristuksen haudalle sekä suuteli sitä itkien.

Muutamain päiväin kuluttua kokoutuivat päälliköt valitsemaan kuningasta. Kaikki äänet tulivat Gottfrid Bouillonilaiselle. Mutta hän nöyrästi hylkäsi tarjotun arvon, sanoen: "En minä koskaan kanna kultakruunua siellä, jossa Vapahtajani kantoi orjantappurakruunua." Hän tyytyi vain "pyhän haudan puolustajan" nimitykseen. Ja sen arvonimen hän kyllä ansaitsikin. Jo seuraavassa kuussa voitti hän suuren sarasenilaisjoukon, joka tuli valloittaman takaisin Jerusalemia. Hän kuoli jo seuraavana vuonna, mutta hänen jalo ja moitteeton olemuksensa pysyi aina länsimaisten ritarien esikuvana,

Gottfridin veli ja seuraaja Balduin, joka siihen asti oli hallinnut Edessan piiriä, otti "Jerusalemin kuningas"-nimen. Uuden valtakunnan valtiomuoto järjestettiin läänityslaitoksen mukaisesti. Jerusalemin kuninkaalla, korkeimmalla lääniherralla, oli monta vasallia; niistä oli huomattavimmat Tripoliin ja Edessan kreivit ja Antiokian ruhtinas (Bohemund). Niinpä oli nyt ainakin kerrakseen päästy tarkoituksen perille, jota varten ristiretkeläiset olivat taistelleet.

Toinen ristiretki (1147-49).

Kun Edessa, Jerusalemin kuningaskunnan etuvarustus, joutui turkkilaisten käsiin, julistettiin uusi ristiretki tehtäväksi sen jälleen valloittamista varten. Ranskan kuningas Ludvig VII ja Saksan keisari Konrad III olivat osamiehinä. Tällä kerralla hurskas Clairvaux-luostarin apotti Bernhard saattoi sanan voimalla yrityksen toimeen.

Eräällä sotaretkellä vasalliansa Champagnen kreiviä vastaan oli Ludvig sytyttänyt tuleen Vitry-kaupungin, jolloin myöskin kirkko joutui liekkien uhriksi ja 1,300 ihmistä, jotka olivat sinne paenneet, kuolivat surkeasti. Tuota tekoansa kuningas sitte katui katkerasti. Rauhoittaakseen levotonta omaatuntoansa tahtoi hän sovittaa syntiään uuden ristiretken tekemisellä, ja sitä hänen aikomustaan vahvisti pyhä Bernhard. Valtakunnan hengelliset ja maalliset ylimykset ("parlamentti") kutsuttiin kokoon. Bernhard piti siellä innokkaan puheen, jonka jälkeen huuto "se on Jumalan tahto!" kaikui niinkuin ensimmäisenkin ristiretken edellä. Polvilleen laskeutuen pyhän miehen eteen otti kuningas häneltä vastaan paavin lähettämän ristin; kuningatar ja läsnä olevat ylimykset seurasivat hänen esimerkkiään. Sitte siirtyi Bernhard ulos kedolle suuren ihmispaljouden luo, joka ei ollut sopinut kaupunkiin. Yhdessä kuninkaan kanssa nousi hän tilapäisesti tehdylle puhelavalle, ja tuskin ehti hän alkaa puheensa, kun jo läsnä olijat joka taholta huusivat "risti! risti!" Bernhardilla oli niitä kanssansa, mutta ei läheskään kylliksi; leviteltyään ne leikkuutti hän omat vaatteensa ristinmerkeiksi. Matkustellen maaseudulla innostutti hän kansaa kaikkialla. Kohta kokoutui Ludvigin lippujen ympärille 100,000 ranskalaista.

Bernhard meni myöskin Saksan puolelle ja saarnasi ristiretkeä pitkin Rein-joen vartta. Keisari kauan oli kahden vaiheella. Eräänä päivänä Bernhard toimittaessaan Speierissä messua keisarin ja monen saksalaisruhtinaan läsnä ollessa keskeytti äkisti pyhän toimituksen puheella, kehoittaen kaikkia sotaan pyhän haudan puolesta. Sitte hän esitti, mitenkä Jesus Kristus oli viimeisenä päivänä ristiänsä kantaen sanova kaikkein maan kansakuntain edessä keisarille: "O ihminen, kaikkea hyvää, kuin olen voinut tehdä, olen myöskin tehnyt sinulle. Minulta sinä sait vallan loiston, rikkautta, viisautta, miehuullista rohkeutta ja ruumiin voimia, mutta mitä olet sinä puolestasi tehnyt minulle?" Hyvin liikutettuna keskeytti Konrad sanoen: "Kyllä tiedän, mitä olen velvollinen Jesukselle Kristukselle, ja vannon meneväni, minne hänen tahtonsa kutsuu minua." Innostus levisi yhtä yleiseksi Saksassa kuin ennen Ranskassa ja Konradille kokoutunut sotavoima ei ollut pienempi kuin Ludvigin.

Nämä molemmat sotajoukot marssivat, toinen kahta kuukautta myöhemmin kuin toinen, Saksan kautta Tonava-jokea pitkin ja saapuivat hyvässä järjestyksessä Konstantinopoliin, ensin Konrad saksalaisten, sitte Ludvig ranskalaisten kanssa. Kreikkalainen keisari pelkäsi ristiretkeläisiä ja sen tähden näköjänsä kohteli heitä ystävällisesti, mutta salaa teki niin paljon vahinkoa kuin mahdollista. Konrad päätti lähteä kreikkalaisten opasten johdolla lyhempää, mutta vaarallisempaa tietä Vähä-Aasian sisämaiden kautta, vaan hän ei päässyt pitkälle; kaikkialla näkyi kreikkalaisten petollisuutta; lähteet olivat usein myrkytetyt, leipä kalkin sekaista ja kaupungit sulkivat porttinsa. Eräänä aamuna olivat kreikkalaiset oppaat poissa ja saksalaiset neuvottomina autiossa, vedettömässä seudussa, jossa vielä lisäksi alkoi joka taholla näkyä lukemattomia turkkilaisia ratsumiehiä. Saksalaiset kärsivät suurenlaisen tappion. Ristiretkeläisten tila oli nyt niin tukala, että Konrad johti sotaväkensä takaisin Nicaeaan ja palasi itse Konstantinopoliin.

Ranskalaiset olivat Nicaean luona kohdanneet voitetun saksalaisjoukon jäännökset. Kuningas Ludvig, ottaen opiksi sotakumppaniensa onnettomuuden, valitsi toisen tien ja läksi marssimaan pitkin meren rannikkoa. Mutta kun ranskalaiset saapuivat Laodicaean toiselle puolelle Kadmos-vuoristoon, hyökkäsivät turkkilaiset heidän päällensä ja he kärsivät suuren tappion. Ne, jotka pääsivät hengissä taistelusta, saapuivat etelärannalle Attaliaan ja siellä kuningas nousi pienen seurueen kanssa laivaan. Muiden ristiretkeläisten tuli jatkaa matkaansa maitse, mutta kreikkalaiset, pitämättä lupauksiaan, pettivät heitä, kavalsivat uskonveljiänsä turkkilaisten käsiin taikka kohtelivat heitä niin pahoin, että he vapaaehtoisesti antautuivat turkkilaisten vankeuteen. Ludvig saapui vähäisen seurueen kanssa Antiokiaan, menetettyänsä sotajoukostansa kolme neljäsosaa. Sieltä matkusti hän Jerusalemiin. Samaan aikaan saapui myöskin Konrad Palestinaan melkein yksinään, kuin yksityinen pyhiinvaeltaja. Molemmat he nyt yhdessä ryhtyivät Jerusalemin kuninkaan Balduinin kanssa piirittämään Damaskoa. Mutta kaikkia kristittyjen urhollisuuden näytteitä vastaan puolustautui kaupunki itsepäisesti ja viimein syttyi myöskin kristityssä sotajoukossa eripuraisuutta, joka heikonsi kaikkia yrityksiä. Sen tähden luovuttiin piirityksestä ja molemmat länsimaiset hallitsijat palasivat Jerusalemiin. Mutta Ludvig viipyi vielä lähes vuoden pyhässä maassa, hänen kun ei mielensä tehnyt lähteä paluumatkalle, saamatta täällä mitään aikaan. Vasta sitte taipui hän palaamaan, kuin yhä uusia hartaita kehoituksia saapui arvokkaalta apotti Sugerilta, joka kuninkaan poissa ollessa hoiti Ranskan hallitusta. Molemmat hallitsijat siten saapuivat onnellisesti omiin valtakuntiinsa, mutta heidän suuret sotajoukkonsa olivat ihan tyhjiin hävinneet.