Toisen ristiretken huono loppu tuotti pyhälle Bernhardille monta katkeraa nuhdetta, koska hän oli onnellisen voiton ennustuksillaan saattanut niin paljon ihmisiä perikatoon. Ristiretkein into Aasiaan päin myöskin melkoisesti jäähtyi.
Kolmas ristiretki (1189-92).
Islami saavutti joksikin ajaksi voimaa ja sisällistä vahvuutta suuren sulttaani Saladdinin kautta, joka yleni Egyptin hallitsijaksi. Sekä hänen muodossaan että koko esiytymisessään oli jotakin haaveksivaista. Nuoruudessaan oli hän viettänyt varsin vallatonta elämää, mutta koraanin luvusta heräsi hänen sielussaan yliaistillisen maailman ajatus, joka jalostuttaen vaikuttaa maalliseen elämään, sekä hengellinen voima, jonka tulee vallita alhaisempia viettejä; silloin hän luopui kaikista huveista ja noudatti sitte elämässään tarkkaa siveyttä. Taisteluissa hän oppi tuntemaan kristityt ritarit, joiden ylevä ja uskonnon jalostuttama henki mahtavasti vaikutti häneen; kertoopa joku historioitsija hänen erään aselevon aikana pyrkineen ja tulleen otetuksi heidän yhteyteensä. Hurskaassa uskon kiihkoisuudessa kilpaili hän ristiretkeläisten kanssa, rukoili ja paastosi ahkerasti sekä luki koraania yksinpä istuessaan ratsun seljässäkin sotilaisjoukkojen keskellä. Hän oli valtioviisas ja kykeni tekemään suuria suunnitelmia. Sanansa pitämisestä, jalomielisyydestä ja ylevyydestä näytti hän monta kaunista esimerkkiä, mutta saattoi kuitenkin olla myöskin ankara ja verenhimoinen, milloin hänen uskonsa sitä vaati. Tällainen se mies oli, joka kukisti Gottfrid Bouillonilaisen perustaman valtakunnan.
Aselevon aikana, jonka Saladdin ja Jerusalemin kuningas olivat sopineet, hyökkäsi eräs kristitty ritari egyptiläisen karavaanin päälle ja ryösti sen eikä sitte antanut vaadittua hyvitystä, vaan päin vastoin uhkasi myöskin samoin kohdella muhamettilaisia pyhiinvaeltajia. Silloin alkoi Saladdin sodan. Kuningas voitettiin ja otettiin ynnä ritarin kanssa vangiksi. Kun heidät molemmat vietiin Saladdinin eteen, antoi hän itse janoiselle kuninkaalle jäällä vilvastettua juotavaa, mutta iski kovasti sapelillaan rikoksellista ritaria. Itse Jerusalemin täytyi lyhyen piirityksen jälkeen antautua (1187). Sulttaani ei toimittanut mitään sellaista verisaunaa, kuin kristityt olivat tehneet; mutta hän otatti pois ristin Omarin moskean huipusta, ja länsimaisten kristittyjen täytyi hänen nähtensä lähteä pois kaupungista.
Jerusalemin autautumisen sanoma vaikutti Europassa suurinta hämmästystä. Paavi kehoitti uudelle ristiretkelle ja erityinen vero, "Saladdinin kymmenykset", määrättiin koottavaksi pyhän maan takaisin valloitusta varten. Kolme Europan mahtavinta ruhtinasta, Saksan keisari Fredrik I, Ranskan kuningas Filip August ja Englannin kuningas Rikard Leijonanmieli, päättivät lähteä retkelle. Keisari Fredrik, jo harmaantunut, mutta vielä voimakas sankari, kruunasi tällä retkellä urhotöistä rikkaan elintoimensa. Filip Augustilla, joka silloin oli 23 vuoden ijässä, oli enempi valtiomiehen viisautta kuin ristiretkeläisen intoa. Ihan toisenlainen oli Englannin kuningas Rikard Leijonanmieli, joka kokonaan laiminlöi valtakuntansa hallituksen, mutta huimapäisellä urhollisuudellaan ja ritarillisilla urhotöillään herätti aikalaisissaan ihmettelyä; tästä kuninkaasta tuli nyt Saladdinille kyllin kykenevä vastustaja.
Keisari Fredrik marssi 70,000-miehisen joukon kanssa vanhaa tietä kreikkalaisen valtakunnan ja Vähä-Aasian kautta, voitti Ikoniumin sulttaanin ja meni Taurus-vuoriston ensimmäisten solain lävitse. Mutta hän kuoli Salef-jokeen: maltittomana sotaväkensä hitaisesta ylimenosta siltaa myöten kannusti hän hevosensa virtavaan veteen, jonka pyörteet hänet saivat valtoihinsa, niin että, kuten muutamat kertovat, hänet vasta ruumiina vedettiin maalle (1190). Tällä välin varustautuivat molemmat toiset kuninkaat kaikin voimin. Välttääkseen vaarallista ja vaivaloista matkaa maitse päättivät he purjehtia meritse. Italialaiset kaupungit Venetia, Genua ja Pisa sitoutuivat runsaasta maksusta viemään sotajoukon meren ylitse.
Englantilaiset läksivät vesille Marseillesta, ranskalaiset Genuasta (1190). Heti heidän yhdyttyään Messinassa alkoi eripuraisuus molempain kuningasten kesken, niin että he lakkaamatta kinastellen viipyivät koko talven Sisiliassa. Kun he sitte seuraavana vuonna pääsivät Välimeren itärannassa maalle ja alkoivat piirittää Akre-kaupunkia, ei vieläkään ollut mitään sopua heidän keskensä. Viimein sovittiin, että englantilaiset saivat rynnätä eri ja ranskalaiset eri päivänä vuorotellen, ja tämä urhollisuuden kilpailu tuotti voiton. Kaupunki antautui ja Saladdinin tuli maksaa vangitun varustusväen lunnaiksi 200,000 dukaattia. Kun ne rahat viipyivät niiden hankinnan vaikeuden tähden, surmautti nurjamielinen Rikard siihen paikkaan 2,000 sarasenilaista vankia.
Itävallan herttuaa Leopoldia, joka oli saksalaisen sotajoukon jäännöksen kanssa ottanut osaa piiritykseen, oli erään kertomuksen mukaan, joka kuitenkin on melkein todistamaton, Rikard pahasti loukannut, niin että hän saksalaisineen palasi kotiinsa. Kohta sen jälkeen myöskin Filip August, pahoillaan Rikardin ylpeydestä ja kopeudesta, purjehti pois, mutta jätti kuitenkin Burgundin herttuan johdolla 10,000 miestä Rikardin avuksi.
Loistavan urhollisesti Rikard sitte taisteli Saladdinia vastaan. Yhdessä taistelussa hän voitti; mutta voiton jälkeen Burgundin herttua hänestä luopui äkisti ja läksi väkinensä kotiin. Rikardilla oli sitte ainoastaan vähäinen joukko johdettavanansa, mutta hän taisteli leijonan rohkeudella, joka on tehnyt hänet kuuluisaksi sarasenilaisten tarinoissa. Lakkaamattomien pikkukahakkain kautta eteni hän niille kukkuloille saakka, joille Jerusalemin tornit ja muurit näkyivät etäältä näköpiirin rajalta. Rikard, tuntien itsensä liian heikoksi saamaan mitään aikaan, peitti kasvonsa käsillään, sanoen: "ken ei voi valloittaa pyhää kaupunkia, hän ei ansaitse sitä nähdäkään." Saladdinin kanssa teki hän jonkun ajan kuluttua aselevon kolmeksi vuodeksi eikä salannut, että hän sillä välin aikoi koota voimia uudelle ristiretkelle.
Mutta suurten ristiretkien aika oli nyt lopussa. Niihin kiihdyttävä innostus oli sammunut vastoinkäymisistä. Europan kansat alkoivat kääntää huomiotansa muihin hyödyllisempiin tehtäviin.