Ristiretket Europassa.
Hurskas, väärälle tielle osunut uskonnollinen harrastus, joka pakotti ristisotilaita vapauttamaan pyhää maata, sai myöskin Europassa aikaan ne veriset sotaretket, joilla tarkoitettiin väkisin kääntää pakanakansoja kristinuskoon, hävittää vieraan uskon tunnustajain valtakuntia, jopa myöskin kurittaa sellaisia kristittyjä, jotka eivät nöyrästi taipuneet roomalaisen pyhän isän alammaisuuteen. Tosin nämä sodat saivat alkunsa surkuteltavasta mielten eksytyksestä; mutta sen pahan ohella, jota ne ovat tehneet, ovat ne myöskin levittäneet kristinuskon siunausta ja laajentaneet inhimillisen sielunsivistyksen toimialaa.
Ristiretket Pohjolassa.
Pohjois-Europassa asui vielä tähän aikaan kolme pakanallista kansakuntaa, suomalaiset, virolaiset ja vendiläiset. Suomalaisia vastaan teki Ruotsin kuningas Erik Pyhä paavin kehoituksesta (1157) ristiretken, pannen siten alulle kristinuskon levittämisen heidän maahansa. Tämä hurskas kuningas, joka itki taistelukentällä kaatuneita, että he olivat joutuneet hukkaan taivaan valtakunnalta ja oikealta uskolta, oli eittämättä ristiretkein aikakauden jaloimpia henkilöitä. — Virolaisia vastaan taistelivat Tanskan kuninkaat ja vendiläisiä vastaan sekä Tanskan että Saksan ruhtinaat.
Kuningas Valdemarin ja piispa Absalonin retki Rygeniin. Valdemar I:sen aikana alkoi Tanska kehittyä suureksi ja mahtavaksi. Sen vaurastuksen tehokkaimpia edistäjiä oli arkkipiispa Absalon, syntyisin mahtavasta Hvidesuvusta sekä yhtä etevä arkkipiispana kuin myöskin sotilaana ja valtiomiehenä. Pakanalliset vendiläiset siihen aikaan usein häiritsivät Tanskaa merirosvoiluillaan. Mutta Absalon piti linnastaan, joka oli lähellä sittemmin Köpenhaminan kaupungiksi kasvanutta kalastuspaikkaa Havnia, piti tarkkaa vaaria näistä vihollisista ja ahdisteli heitä tuon tuostakin heidän omassa maassaan.
Vuonna 1168 purjehti Rygeniä vastaan laivasto, jossa sekä kuningas että piispa Absalon olivat johtajina. Heti maalle noustuaan ryhtyivät tanskalaiset piirittämään ja ankarasti ahdistamaan pääkaupunkia Arkonaa. Heidän onnistui sytyttää kaupunginportin torni tuleen ja palo levisi, vaikka asujamet joukottain riensivät sammuttamaan. Kuninkaan käskystä tekivät tanskalaiset samaan aikaan rynnäkön. Asujamet silloin joutuivat niin ahtaalle, että he viimein antautuivat. Kuningas lupasi antaa heille armon, jos he antoivat pois epäjumalansa Svantevitin kaikkine aarteinensa, panivat toimeen kristillisen jumalanpalveluksen sekä antautuivat Tanskan alammaisuuteen.
Keskellä kaupunkia aukealla paikalla seisoi Svantevitin puinen temppeli; ulkopuolelta oli rakennus koristettu monilla kummallisen muotoisilla, maalatuilla puukuvilla ja sisältä jaettu kahdeksi saliksi, joista sisempi oli kaikkein pyhin. Siinä seisoi Svantevitin suunnattoman suuri puukuva; sillä oli neljä päätä, niskat yhteen sovitettuna, ja kädessä suuri pikari, valettu jostakin sekametallista. Kerran vuodessa vietettiin jumalan juhlaa; pappi täytti pikarin viinillä ja, jos juoma päivän kuluttua astiasta vajeni, ennusti siitä huonoa vuotta, vaan muuten hyvää; silloin asetettiin myöskin suuri hunajakakku jumalan eteen ravinnoksi. Svantevitin varalla elätettiin valkoista hevosta, jolla hänen luultiin öiseen aikaan ratsastavan ulos taisteluihin.
Kuninkaan miehet astuivat nyt temppeliin kukistamaan epäjumalaa; suuri ihmisjoukko seisoi ulkona odotellen Svantevitin kyllä näyttävän voimaansa väkivallan tekijöille. Miehet tarttuivat kirveihinsä, mutta pitelivät niitä hyvin varovasti, ett'ei mitään vahinkoa tapahtuisi, jota kansa saattaisi katsoa jumalan lähettämäksi rangaistukseksi. Hakattiin jalat poikki kuvalta, joka silloin kaatui seinää vasten: sitte hakattiin seinään reikä, jolloin suuri puujumala kovalla kolinalla putosi maahan. Asujamia käskettiin nuorilla vetämään kuvaa ulos kaupungista, mutta sitä he eivät uskaltaneet, vaan pakottivat siihen pahantekijöitä ja muukalaisia, koska vielä pelkäsivät jumalan kostoa. Muutamat itkivät ja valittivat, toiset nauroivat, kun näkivät, miten huonoa jumalaa he niin kauan olivat palvelleet. Kun kuva siten hinattiin tanskalaisten leiriin, riensivät sotamiehet ja päälliköt kummastellen sitä katselemaan. Illan tullessa kokoutuivat ruoanlaittajat puujumalan ympärille ja hakkasivat sen pikku paloiksi sekä keittivät niillä puilla illallisen. Svantevitin temppeli revittiin ja sen paikalle rakennettiin piiritystarpeiksi hakatuista puista kristillinen kirkko.
Tanskalainen historioitsija Saxo, joka eli vähän jälkeen tämän ajan ja kirjoitti isänmaansa vanhemman historian, on myöskin kuvaillut tämän tapauksen.
Volmarin taistelu. Valdemar I:sen nuorempi poika Valdemar II Seier (Voittokuningas) teki monta onnellista sotaretkeä pakanoita vastaan. Vuonna 1219 purjehti hän hyvin varustetulla, 1,200 aluksen suuruisella laivastolla Liivinmaahan, jossa villit virolaiset asuivat; häntä seurasi Lundin arkkipiispa Andreas Sunenpoika ja hänen veljensä Århusin piispa Pietari Sunenpoika. Laivaston saapuessa perille näkyi lukematon aseellinen pakanajoukko seisovan rannalla valmiina torjumaan vihollisten hyökkäystä. Kuningas silloin peljästyi ja katsoi olevan parasta palata, mutta piispa Pietari kehoitti häntä pysymään rohkeana ja lupasi Jumalan puolesta voittoa.