Taistelu oli lähellä nykyistä Tallinnaa (Rääveliä). Koko taistelun ajan seisoi piispa Andreas niinkuin muinoin Mooses vuorella, kädet ojennettuina taivasta kohti, ja kerrotaan tanskalaisten olleen niin kauan voitolla, kuin kädet pysyivät ylhäällä, mutta kun ne väsymyksestä painuivat alas, silloin voiton kallistuneen vihollisten puolelle, jonka tähden ympärillä seisovat piispat ja papit kannattivat hänen käsiänsä niin kauan, kuin taistelua kesti. Eräänä hetkenä, jolloin onni oli tanskalaisille vastainen, menettivät he lippunsa; silloin, kertoo tarina, tuli taivaasta alas punainen lippu, keskellä valkoinen risti. Se oli n.s. dannebrogi, joka jo ammoin oli ollut Tanskan valtakunnan lippuna. Virolaiset voitettiin perin pohjin ja siitä lähtein alkoi kristinusko levitä niihin seutuihin.
Kristinuskon kanssa tuli joksikin ajaksi myös tanskalaisten herruus. Valdemar perusti Tallinnan ja Narvan kaupungit sekä Tarton piispanistuimen. Sittemmin levittivät kalparitarit Liivinmaasta päin valtaansa näihin seutuihin ja pääsivät yksin valtaan niissä maissa, joihin tanskalaisten ristiretket ulottuivat, kun näet seuraava Tanskan kuningas Valdemar Atterdag luovutti heille Vironmaan.
Neljäs ristiretki (1203-1204).
Mahtava ja nerokas paavi Innocentius III koetti kaikin voimin virkistää länsimaisten kansain melkoisesti jäähtynyttä innostusta ristiretkiin. Paitsi pyhän maan valloitusta tarkoitti hän vielä enemmin kreikkalaisen kirkon saattamista Rooman alammaisuuteen. Suuri joukko ranskalaisia parooneja, jotka olivat kokoutuneet Champagneen turnajaisiin, otti uuden matkustelevan saarnaajan kehoituksesta ristinmerkin. Etevimmiksi osanottajiksi tulivat Montferratin rajakreivi Bonifacius Pohjois-Italiasta ja Flanderin kreivi Balduin. Venetialaiset, joiden kauppa ja rikkaus olivat suunattomasti kasvaneet tänä aikakautena, saatiin lupaamalla heille 85,000 hopeanaulaa sekä puolet kaikesta, mitä ehkä saataisiin valloitetuksi, rupeamaan osallisiksi tähän yritykseen, joka on historiassa nimitetty "neljänneksi ristiretkeksi". Kaupungin päämies, 94-vuotinen Dandolo, läksi itse mukaan. Toinen huomattava henkilö retkellä oli Champagnen marski Geoffroi de Villehardouin, joka on kirjoittanut vilkkaan ja miellyttävän kertomuksen tästä sotaretkestä. Kun ristiretkeläiset eivät heti voineet suorittaa luvattua summaa, myönnettiin heille maksuajan pitennystä, mutta täytyi heidän siitä hyvästä valloittaa tasavallalle Zara-kaupunki, joka oli antautunut Unkarin kuninkaalle. Kun se oli tehty, saapui kreikkalainen prinssi Aleksius, jonka setä oli sysännyt veljensä valtaistuimelta, ja pyysi ristiretkeläisiä auttamaan häntä jälleen valtaan. Hän sitoutui avun korvaukseksi maksamaan 200,000 hopeanaulaa, yhdistämään kreikkalaisen kirkon roomalaiseen ja antamaan apua ristiretkelle. Ristiretkeläiset saapuivat nyt Konstantinopoliin, karkoittivat vallananastajan ja korottivat valtaistuimelle Aleksiuksen isän, joka otti poikansa kanssahallitsijakseen.
Mutta kun nuoren keisarin, voidakseen pitää ristiretkeläisille antamiansa lupauksia, täytyi ryhtyä suuriin kiskomisiin ja sitä paitsi pakottaa maanmiehiänsä tuohon yhteyteen vihatun Rooman kirkon kanssa, kasvoi siitä heti yleinen tyytymättömyys, jota vielä tulokasten väkivaltaisuudetkin kiihdyttelivät. Kaupungissa käydessään sytyttivät flanderilaiset sotamiehet tuleen moskean (eli synagoogan); leikit levisivät myöskin läheisiin rakennuksiin ja tulipalo raivosi kokonaisen viikon kaupungin tiheimmissä osissa. Siitä alkaneen mielten kuohun aikana anasti Aleksiuksen hovimestari, eräs Dukas-suvun jäsen, äkkiarvaamatta korkeimman vallan.
Ristiretkeläiset tietysti eivät sitte enää voineet toivoakaan vaatimuksiensa täyttämistä; he päättivät siis valloittaa kaupungin itsellensä. Kaksipäiväisen ankaran rynnäkön jälkeen marssivat voittajat Konstantinopoliin; uusi palo raivosi, paljon tuhoavampi kuin edellinen, monta kauhistavaa väkivaltaisuutta tehtiin ja kalleita aarteita joutui ryöstäjäin käsiin. Sofian kirkosta revittiin "kaikkein pyhimmän" kallis esirippu kultarimpsujen tähden; kalleista metalleista tehty alttari rikottiin ja jaettiin pikkupaloiksi valloittajain kesken; kultaiset kuvapatsaat ja komeat hopea-astiat paloiteltiin metalliarvonsa tähden. Korvaamattoman arvokkaat taideteokset, muinaisajan kalliit jäännökset, joutuivat ahneuden saaliiksi, ja suurten, siihen aikaan maailman etevimpien kirjakokoelmain hävitys tuotti koko ihmiskunnalle korvaamattoman vahingon. "Niin suurta saalista ei ole saatu mistään kaupungista aina siitä asti, kuin maailma luotiin", sanoo tämän sotaretken historioitsija.
Flanderin kreivi Balduin korotettiin valloitetun valtakunnan keisariksi, ja omaksi lääniherran-piirikseen sai hän Konstantinopolin lähimpine ympäristöineen; muut retkeläisten johtajat ottivat vasalleina kukin jonkun alueen haltuunsa: siten syntyi Tessalonikan kuningaskunta, Atenan herttuakunta, Akaian ruhtinaskunta y.m. Venetialaiset omistivat Adrianmeren rannikon, suuren osan Peloponnesosta ja Arkipelagin saaret, jotka heidän käsissään tulivat tärkeiksi kauppapaikoiksi. Innocentius III oli jyrkästi paheksinut ryöstelyä, vaan hyväksyi kuitenkin uuden valtakunnan, varsinkin kuin sen keisari, käyttäen "pyhän istuimen ritari"-nimitystä, tunnusti itsensä paavin vasalliksi, ja kreikkalainen kirkko, oltuaan niin kauan Rooman kirkon kilpaveljenä, nyt tuli sen alammaiseksi.
Tämä "latinalainen keisarikunta", joksi sitä sanottiin, ei kuitenkaan elänyt kauan. Uusi kreikkalainen keisari, joka oli asettunut Nicaeaan, valloitti Konstantinopolin (1261) ja uudisti vanhan valtakunnan. Mutta venetialaiset pitivät valloituksensa, joten siis ainoastaan he saivat neljännestä ristiretkestä pysyväistä etua.
Ristiretki Espanjassa. Alhambra.
Espanjan morilainen valtakunta tuli perustetuksi arabialaisen kansanvaelluksen viimeisen urhotyön kautta, ja sen valtakunnan mahtavuuden kukisti yksi ristiretkien viimeisiä mahtavia voimainponnistuksia.