Fredrik päätti kuitenkin vaikka heikommalla voimalla rynnätä kaupunkien sotaväen kimppuun, joka seisoi Legnanon luona (1176). Taistelun alkaessa lankesivat Milanon miehet polvilleen ja rukoilivat vihollisen nähden Jumalalta apua. Veriseksi tuli se taistelu. Kun voitto alkoi kallistua keisarin puolelle, syöksyi esiin 900 Milanon jaloa porvaria, jotka sanoivat itseään "kuoleman joukoksi" ja olivat sitoutuneet voittamaan tai kuolemaan. Saksalaisten päälippu silloin anastettiin ja keisari itse syöksyi kuoliaaksi kaatuvan ratsunsa seljästä maahan. Niin saavuttivat lombardialaiset täydellisen voiton. Voitetun keisarin täytyi nöyrtyä paavin edessä. Venetiassa, jossa he yhtyivät, odotteli häntä Aleksander paavillisessa puvussaan Markuksen kirkon ovella. Fredrik saavuttuaan sinne heittäytyi maahan paavin eteen ja suuteli hänen jalkojansa; ylösnoustuaan sai hän kiitosvirsien kaikuessa siunauksen ja hänet päästettiin pannasta. Viimein täytyi hänen myöskin tehdä lombardialaisten kanssa rauha, joka enemmän kaupungeille kuin hänelle tuotti kunniaa.
Saksanmaahan palattuaan Fredrik heti vaati Henrik Leijonaa edesvastaukseen vasallivalan rikkomisesta. Kun herttua ei saapunut kolmille valtiopäiville, jotka melkein peräkkäin kuulutettiin kokoon, julistettiin hänet, kuten sanottiin, valtakunnan-kiroukseen, jolloin hän menetti molemmat herttuakuntansa Saksin ja Baierin. Tehtyään turhaa vastarintaa saapui Henrik viimein valtiopäiville Erfurtiin sekä lankesi hyvin nöyryytettynä keisarin jalkain juureen. Hän tosin sai nyt armon, mutta hänet velvoitettiin poistumaan Saksanmaasta kolmeksi vuodeksi, jonka ajan hän oleskeli appensa Englannin kuninkaan Henrik II:sen luona. Palattuansa sai hän takaisin perintötiluksensa Braunshweigin ja Lyneburgin, mutta ne olivat vain vähäinen jäännös hänen entisistä alueistansa.
Vielä kerran kävi Fredrik Italiassa (1184), vaan ilman sotaväkeä, sillä eipä hän silloin enää ajatellut entisiä taistelujansa. Lombardian kaupungit ottivat häntä vastaan suurilla kunnianosoituksilla. Milanossa vietti hän (1186) loistavan komeasti poikansa Henrikin häitä Sisilian ja Neapolin perijän Konstantian kanssa. Siten Fredrik hankki suvullensa uuden vallan vaatimuksia, mutta nepä viimein saattoivat koko suvun häviöön.
Viimeiset vuotensa aikoi keisarivanhus käyttää pyhän maan takaisin valloitukseen. Hän oli, kuten jo kerrottiin, kolmannella ristiretkellä ja kuoli voiton tiellä kaukana valtakunnastansa. Hänet haudattiin Tyroon, vanhaan vapaakaupunkiin. Mutta Saksan kansassa elää tarina, että hän syvällä Küffhäuservuoren alla Tyringissä istuu silmät ummessa suuren kivipöydän vieressä. Niin kauan kuin ei mikään kotka karkoita korppeja raakkumasta vuoren huipun ympäriltä, niin kauan vanhus nukkuu salaisessa kammiossaan. Mutta kun kotka saapuu ja aika tulee, silloin Fredrik Punaparta nousee vielä kerran kantamaan Saksan miekkaa.
Fredrik II (1214-1250).
Fredrik Barbarossan poika Henrik VI, valloitettuaan Neapolin ja Sisilian sekä julmuksillansa tehtyään hohenstaufien vallan siellä hyvin vihatuksi, jätti sen valtakunnan perinnöksi hennolle pojalleen Fredrikille, joka isänsä kuoltua paavi Innocentius III:nen holhouksen alaisena saikin sen haltuunsa. Italiassa kasvoi Fredrik miellyttäväksi, jaloksi nuorukaiseksi. Hohenstaufein sukumerkit, vaalea tukka ja siniset silmät, tekivät hienon, elävän muodon sekä koko solakan ja nuorekkaan vartalon hyvin rakastettavan näköiseksi. Hänen mielensä, ollen luonnostaan kykenevä ottamaan vastaan kaikkea kaunista ja suurta, näytti hyviä luonnonlahjoja, jotka sivistyneen italialaisen kasvatuksen kautta monipuolisesti kehittyivät. Ollen pehmeäluontoinen ja mieltynyt nautintorikkaasen elämään osoitti hän hienoa arkatuntoisuutta ja lempeää jalomielisyyttä. Mutta tässä neitsyellisessä sielussa saattoi vaaran hetkinä ilmestyä rohkeaa toimintavoimaa ja miehekästä päättäväisyyttä, joista voitiin tuntea Fredrik Barbarossan jälkeläinen.
Saksassa Henrik VI:nen veli Filip Shwabilainen levottoman hallituksen jälkeen surmattiin ja hänen kilpaveljensä ja seuraajansa Otto IV, Henrik Leijonan poika, julistettiin pannaan ja hyljättiin. Innocentius III kehoitti ruhtinaita valitsemaan keisariksi Fredrikkiä, kun hän ensin lupasi erottaa Neapolin ja Saksan kruunut toisistaan ja vast'edes antaa molemmat valtakunnat erinänsä pojilleen. Kruunauksessansa Aachenissa sitoutui Fredrik myöskin vast'edes tekemään ristiretken pyhään maahan.
Järjestettyään Saksan asiat palasi Fredrik rakkaasen perintövaltakuntaansa Neapoliin. Neapolin, Palermon ja Messinan kaupunkeihin, joissa hän paraastaan oleskeli, yleni hänen käskystään muhkeita palatseja, jotka tulivat ritarillisen seuraelämän, rakkausseikkailujen ja iloisten juhlien näyttämöksi. Ollen itse taitava runoilija korotti hän omilla lauluillaan Italian murteen kirjakieleksi ja kaikista maista kokoutui runoilijoita tervetulleina vieraina hänen hoviinsa. Hänen itsenäinen, vapaamielinen henkensä ei pitänyt lukua aikakauden etuluuloista; papiston mielipahaksi otti hän seuraansa arabialaisia oppineita ja suojeli kirkon vainoamia sarasenilaisia, jopa itsekin näytti itämaiden elämään ja tapoihin mieltyneeltä. Huvitusten ohella, joita hän täysin määrin nautti, toimi hän myöskin tehokkaasti valtakuntansa vaurastuttamiseksi, mutta sellaiseen suuntaan, joka ei ollut kirkon oma. Vilkastuttaakseen kauppaa teki hän ystävällisiä sopimuksia Syrian ja Egyptin muhamettilaisruhtinasten kanssa. Neapoliin perustettiin yliopisto, joka levitti ympärilleen vapaata tieteellistä valoa. Oppineella kanslerillansa Pietari de Vineis'illä toimitutti hän uuden lakikirjan, joka käytöllisesti sovitteli roomalaista oikeutta ja monessa kohdassa vastusti paavillista kirkkolakia. Kun hän alkoi kutsua kaupunkien edusmiehiä valtiopäivillensä, tuli hän siinäkin uuden ajan tienraivaajaksi. Siten kehittäessään perintömaitansa kukoistaviksi ja yhä enemmän suurentaessaan juopaa, joka aukesi hänen ja paavin välille, ajatteli hän kaikkein vähimmin ristiretkeä, jonka tähden sen lupauksen täyttäminen viivästyi.
Viimeinhän se lupaus kuitenkin oli pantava toimeen. Gregorius IX uhkasi Fredrikkiä pannalla, jos hän vielä kauemmin viipyi. Fredrik silloin sovitteli sotajoukon laivoihin, mutta kohta hänen täytyi palata, koska laivastolla alkoi raivota kulkutauti, joka tarttui häneen itseensäkin. Paavi, luullen tautia vain tyhjäksi verukkeeksi, julisti silloin heti keisarin pannaan. Osoittaakseen tarkoittaneensa totta läksi Fredrik heti parattuansa jälleen vesille. Mutta nyt pahastui paavi yhtä suuresti lupauksen täyttämisestä kuin ennen sen laiminlyömisestä ja kielsi kaikkia kristittyjä sotilaita auttamasta pannaan julistettua keisaria, joka nyt lisäksi vielä julistettiin kelpaamattomaksi taistelemaan kirkon pyhän asian puolesta. Mutta Fredrik suoritti tehtävänsä paremmin kuin kukaan oli osannut odottaakaan. Hän oli kauan ollut ystävällisessä yhteydessä Palestinan yliherran Egyptin sulttaanin Malek el Kamelin kanssa, joka kerran oli lahjoittanut hänelle kalliin tähtitieteellisen teltan, jossa taivaan kappaleiden kulkua esitettiin taidokkaan koneiston avulla. Nyt Fredrik lähemmin tutustui hänen kanssansa ja taivutti hänet sovinnossa luovuttamaan Jerusalemin, Betlehemin ja Nazaretin sekä Tyron ja Sidonin. Sopimuksen mukaan piti myöskin muhamettilaisten saaman käydä omilla pyhillä paikoillansa. Nyt Fredrik marssi Jerusalemiin (1229). Ei kukaan pappi tahtonut kruunata pannaan julistettua keisaria, mutta hän itse otti etuluulottoman uhkamielisesti kruunun pääaltarilta ja pani sen päähänsä. Suvaitsevaisuutta, jota Fredrik oli osoittanut tehdessään sopimusta sulttaanin kanssa, kammoksuttiin kristityissä länsimaissa, siellä kun näet katsottiin uskottomain hävittämistä tulella ja miekalla kaikkein jumallisimmaksi teoksi.
Keisarin poissa ollessa oli paavi saarnauttanut ristiretkeä häntä vastaan. Paavin sotilaat, joilla oli pyhän toimensa merkiksi ommeltuna pukuunsa Pietarin avain, tunkeutuivat Neapoliin. Mutta Fredrik heti palattuansa karkoitti avainsotamiehet, marssi Kirkkovaltaan ja pakotti paavin rauhantekoon, jonka johdosta keisari maksamalla rahasumman pääsi pannasta. Pohjois-Italian kaupungeissa, joissa guelfien ja ghibellinein taistelu oli kauan raivonnut, oli keisarin puolue tähän aikaan tappiolla. Saksanmaassa oli houkuteltu kapinaan hänen oma poikansa Henrik, joka valtakunnan-hoitajana johti hallitusta. Fredrikin saavuttua sotajoukon kanssa Saksaan anoi velvollisuutensa unhottanut poika armoa ja saikin; mutta vehkeet uudistuivat ja puheltiinpa pojan tahtoneen myrkyttääkin isäänsä. Silloin Henrik vangittiin ja suljettiin erääsen Apulian linnaan, jossa hän jonkun ajan kuluttua kuoli. Kohta sen jälkeen Fredrik melkoisella voitolla (1237) tukeutti Lombardian kaupunkien kapinan. Milanolaiset menettivät siinä taistelussa pyhän sotamerkkinsä niin sanotun caroccion, vaunut, joissa seisoi raudasta tehty puu ja päällä suuri risti ja sen etupuolelle kuvattuna kaupungin suojeluspyhä Ambrosius. Keisari niissä vaunuissa vedätti elefantilla Milanon vangitun konsulin Roomaan.