Kotimatkalla sai Rikard kokea pahoja vastuksia. Kauan ajelivat häntä myrskyt merellä milloin minnekin. Viimein hän joutui haaksirikkoon Dalmatian rannalla, niin että hänen täytyi jatkaa matkaansa maitse ja kartella suuria vaaroja, kun näet hänen tiensä kävi vihamielisen keisari Henrik VI:nen valtioiden kautta. Pyhiinvaeltajan puvussa saapui hän Wieniin ja tuli siellä ilmi palvelijansa varomattomuuden tähden. Herttua Leopold vangitsi hänet ja sulki kahlehdittuna linnaan. Rahasummasta antoi Leopold Rikardin sitte keisari Henrikille, joka hänet kuljetutti syrjäiseen linnaan ja heitätti vankilakomeroon.
Niin vähäinen oli siihen aikaan liike kansojen kesken, että englantilaiset eivät pitkään aikaan tienneet, mitä oli tullut heidän kuninkaastansa. Viimein levisi maine kuninkaan olevan vankina. Kun vielä ei tiedetty, missä linnassa häntä pidettiin, ratsasti, kuten vanha tarina kertoo, hänen ystävänsä ranskalainen laulaja Blondel etsimään vankia ja saapui matkallaan myöskin Trifelsin likitienoolle, jossa linnassa Rikardia pidettiin. Siellä hän kuuli linnan tornissa säilytettävän ylhäistä vankia, jota ei kukaan saanut käydä katsomassa. Blondel istahti linnan muurin ulkopuolelle ja alkoi laulaa erästä laulua, jota hän tiesi kuninkaan rakastavan. Hän pysähtyi keskelle laulua ja ilokseen kuuli vangin tornissa jatkavan sitä tutulla äänellä. Näin saatiin tietää Rikardin olopaikka ja se tieto levisi kohta hänen valtakuntaansakin.
Englannissa oli tällä välin Rikardin veli Johan jatkanut hallitusta, ja hän teki, mitä suinkin voi, estääkseen kuninkaan paluuta. Rikardin irtipäästämisestä vaati Saksan keisari 100,000 hopeanaulaa. Englannin kansa kokosi mielellään tämän suuren summan (5,000,000 Suomen markkaa) ja Rikard palasi Englantiin sekä ryhtyi hallitukseen.
Kohta sen jälkeen Rikard kuitenkin joutui kuoleman uhriksi. Eräs hänen vasallinsa oli löytänyt aarteen ja lähetti siitä osan kuninkaalle. Mutta Rikard, haluten koota varoja tulevaa ristiretkeä varten, vaati koko aarretta. Saatuaan siihen vaatimukseensa eittävän vastauksen alkoi hän piirittää vastahakoisen vasallin linnaa. Muuan jousimies tapasi muurilta häntä nuolellaan. Haava ei oikeastaan ollut vaarallinen, mutta huolimattoman hoidon tähden tuotti kuninkaalle kuoleman (1199). Jousimies otettiin kiinni ja Rikardin kerrotaan kysyneen, miksi hän teki tuon työnsä, ja jousimiehen vastanneen siihen: "Sinun hurja sodanhimosi on tuottanut koko minun suvulleni kuoleman; nyt kohtasi kosto sinua."
Johan Maaton. Magna charta.
Johan oli tuttu rikokselliseksi pojaksi ja häijyksi veljeksi jo ennen nousemistansa Englannin valtaistuimelle (1199). Hallitusaikanaan hän vieläkin osoitti halpamaista luonnetta, pelkurimaisuutta, julmuutta ja irstaisuutta. Hän otatti kiinni vanhemman veljensä Gottfridin pojan Arturin, Bretagnen herttuan, jota hän katsoi kilpaveljekseen kruunun tavoittelemisessa, ja hänen kerrotaan omalla kädellään surmanneen hänet vankeudessa. Bretagnen säädyt silloin kääntyivät Ranskan kuninkaan Filip Augustin puoleen ja pyysivät häneltä apua. Filip August kutsui tuomioistuimensa eteen Johania, joka oli ranskalaisten aluettensa puolesta hänen vasallinsa. Kun Johan ei saapunut, tuomittiin hänet menettämään ranskalaiset lääninsä, joista nyt Normandia, Anjou, Maine ja Touraine joutuivat jälleen Ranskan kruunun omiksi.
Koska Johan ei tunnustanut paavin nimittämää Kanterburyn arkkipiispaa, jota paitsi hän oli tehnyt väkivaltaa sikäläiselle tuomiokapitulille, tuomitutti Innocentius III Englannin interdiktiin [yksityisen henkilön kiroamista sanottiin "pannaksi", koko maa sitä vastoin julistettiin "interdiktiin", ja silloin siellä pysähtyi melkein koko yhteiskunnallinen elämä kulussaan, kun ei saatu toimittaa mitään kirkollisia tehtäviä], päästi Johanin vasallit uskollisuuden valastaan ja käski Ranskan kuningasta valloittamaan Englantia. Filip August varustautuikin panemaan toimeen paavin käskyä. Silloin Johan peljästyi ja alentui ylelliseen nöyryytykseen, saadakseen paavilta anteeksi. Hän näet antoi koko valtakuntansa paaville ja julisti itsensä hänen verolliseksi vasallikseen. Annettuaan julkisesti kruununsa paavin lähettilään käsiin, sai hän paavin vasallina sen takaisin ja teki polvillaan uskollisuusvalan. Paavi nyt peruutti Filip Augustille antamansa kehoituksen ja suojeli Johania.
Suuret vasallit, jota sanottiin parooneiksi, etupäässä paavin asettama arkkipiispa, vaativat nyt Johania vahvistamaan ja tarkemmin määräilemään heidän oikeuksiansa. Kun Johan ei suostunut siihen, tekivät he keskenään liiton, johon myöskin Lontoon kaupunki yhtyi. Asevoimalla pakotettiin kuningas (1215) antamaan "suuri vapauskirja" (magna charta), jota siitä lähtein on katsottu Englannin laillisen yhteiskuntalaitoksen pohjaksi. Kuningas siinä sitoutui olemaan määräämättä mitään ylimääräisiä maksuja ja veroja ilman valtakunnan yleisen neuvoskokouksen suostumusta (joka sittemmin kehittyi niin sanotuksi parlamentiksi); ketään vapaata miestä ei pitänyt otettaman kiinni, vangittaman eikä ajettaman maanpakoon eikä myöskään häneltä riistettämän maatansa ilman hänen vertaistensa lausumaa laillista tuomiota, j.n.e. Asetettiin 25-jäseninen valiokunta valvomaan näiden määräysten toimeenpanoa. Jos kuningas rikkoi niitä, oli lupa käyttää häntä vastaan asevoimaa.
Ainoastaan hätäpakosta oli Johan hyväksynyt suuren vapauskirjan; sentähden hän myöskin kohta koetti päästä lupaustansa täyttämästä. Hän sai aikaan, että paavi Innocentius III jätti hyväksymättä vapauskirjan, joka julistettiin "sekä kurjaksi ja häpeälliseksi että myöskin sopimattomaksi ja rikokselliseksi". Johan alkoi sodan parooneja vastaan, jotka kovassa ahdingossaan kääntyivät kuningas Filip Augustin puoleen ja tarjosivat hänen pojalleen Ludvigille Englannin kruunua. Ludvig jo nousi sotajoukon kanssa maalle Englantiin, kun Johan kääntyi kuumetautiin, joka päätti hänen päivänsä (1216).