Englannin kuninkaan Henrik II:sen taistelu mahtavaa arkkipiispaa Tuomas Becketiä vastaan on merkillisimpiä keskiajan historian tapauksia.
Vilhelm Valloittajan tyttären pojan Stefanin hallitus oli rauhaton. Vilhelmin nuorimman pojan Henrikin tytär Matilda, joka oli naimisissa Anjoun kreivillä Gottfrid Plantagenetillä, vaati itselleen valtaistuinta. Siitä syttyi sisällinen sota. Viimein tehtiin sopimus, jonka mukaan Stefan sai hallita kuolemaansa asti, mutta häntä piti Gottfridin pojan Henrikin seuraaman. Tämän sopimuksen mukaan tulikin Henrik Englannin kuninkaaksi (1154). Hän oli jo sisällisten sotain aikana osoittanut sekä sotilaana että valtiomiehenä suurta etevyyttä. Hän oli väsymättömän toimelias ja koetti koko hallitusaikansa uutterasti uudistaa säännöllistä yhteiskunta-laitosta; joukko rosvolinnoja hajoitettiin, aatelin väkivaltaisuus hillittiin ja lainkäyttöä valvottiin tarkasti. Mutta koettaessaan rajoittaa korkeamman papiston itsevaltaisuutta sotkeutui Henrik vaaralliseen taisteluun kirkkoa vastaan.
Tuomas Becket oli alhaisesta asemasta ylennyt kuninkaan kansleriksi ja silloin hän kaikessa puolusti kuningasta. Mutta kun hän sitte kuninkaan esityksestä pääsi Kanterburyn arkkipiispaksi ja Englannin kirkon primakseksi eli pääksi, muuttui hän kokonansa mieleltään ja tuli maallisen vallan veriviholliseksi. Kansassa hän saavutti pyhyyden mainetta kiduttamalla ruumistansa; hän käytti likaista säkkikangaspaitaa, eli vedellä ja leivällä, ruoski usein itseänsä ja joka päivä polvillansa pesi kolmentoista kerjäläisen jalat. Mutta täten ulkonaisesti osoittaessaan nöyryyttä esiytyi hän samalla taipumattoman ylpeänä pappisvallan puolustajana.
Eräs kirkonpalvelija vietteli jonkun aatelismiehen tyttären ja murhasi sitte isän karttaakseen hänen kostoansa. Henrik vaati murhamiestä maallisen tuomioistuimen eteen, mutta Tuomas Becket sitä vastusti kirkon etuoikeuksien nojalla. Saadakseen tätä ja muita siihen kuuluvia asioita ratkaistuksi kutsui kuningas yleiseen kokoukseen Klarendoniin sekä aatelismiehiä että pappeja. Siellä ratkaistiinkin hengellinen ja maallinen tuomiovalta, pappien asettaminen ja heidän vasallisuhteensa y.m., kaikki maallisen vallan eduksi. Tuomas oli pakosta hyväksynyt ne päätökset, vaan peruutti kohta suostumuksensa ja pakeni Ranskaan. Sieltä hän kuulutti kaikkia niitä vastaan, jotka olivat tehneet taikka tottelivat Klarendonin sääntöjä, pannaan-julistuksen, jonka paavi Aleksander III sitte vahvisti.
Sopimus tehtiin viimein, jonka mukaan Tuomas palasi Englantiin ja otti haltuunsa hippakuntansa. Hallitsijan tapaisella komeudella marssi hän Kentin kautta. Yorkin arkkipiispan, joka oli hänen poissa ollessaan kruunannut kuninkaan vanhimman pojan, erotti hän joksikin ajaksi virkaansa toimittamasta; monta muuta piispaa, jotka olivat suostuneet kuninkaan toimiin, julistettiin pannaan. Henrik vihastui kovin, kun kuuli nämä toimet. "Eikö sitte minun miehissäni ole ketään, joka voisi vapauttaa minut tuosta vehkeilevästä papista!" huudahti hän harmissansa. Neljä kuninkaan seuruelilaisritaria kiihtyi noista sanoista ajattelemattomaan tekoon. He ratsastivat Kanterburyyn sekä surmasivat tuomiokirkon pääalttarin edessä Tuomas Becketin (1170) hänen juuri aikoessaan alottaa iltakirkkoa.
Se murha herätti kansassa suurinta kauhua. Tuomas Becketiä ylisteltiin pyhimykseksi ja tuhansittain vaelsi ihmisiä hänen haudallensa, jossa kerrottiin suuria ihmeitä tapahtuvan. Kääntääkseen kansan huomiota pois näistä tapauksista teki Henrik sotaretken Irlantiin ja saattoi suuren osan saaresta Englannin kruunun alaisuuteen. Mutta mielten kuohu pysyi entisellään, vieläpä vahvistuikin. Paavin kanssa tehtiin kuitenkin sovinto, jolloin kuningas sitoutui kumoamaan Klarendonin säännöt, tekemään ristiretken ja maksamaan suuren rahasumman. Sovittaakseen Englannin papistoa ja kansaa taipui Henrik tekemään nöyryyttäviä katumusharjoituksia Tuomas Becketin haudalla Kanterburyssa. Katumuspuvussa ja paljain jaloin vaelsi hän tuomiokirkkoon ja laskeutui heti alakirkkoon, johon arkkipiispan ruumis oli haudattuna ja jossa hänen muita pyhiä jäännöksiänsä vielä säilytettiin. Siellä kuunteli hän katumussaarnaa, ruoskitti itseään papeilla ja munkeilla ja vietti yönsä kovalla lattialla maanalaisessa kirkossa.
Henrikin viimeisiä vuosia häiritsivät hänen omain poikainsa toimittamat kapinat. Niistä vaikeuksista, joihin hän siten joutui, johtuivat suurimmaksi osaksi ne myönnytykset ja nöyryytykset, joihin hänen täytyi taipua kirkkoa kohtaan. Kaksi hänen poikaansa kuoli tämän taistelun kestäessä. Kolmaskin poika Rikard oli kauan vihamielinen isäänsä kohtaan. Kuultuaan, että neljäs poika Johan, josta isänsä aina oli luullut hyvää, oli myöskin ollut osallisena kapinassa, joutui hän surun valtaan ja vaipui kuihduttavaan kuumeesen, joka päätti hänen päivänsä (1189)
Henrik II oli aikansa mahtavimpia ruhtinaita. Paitsi Englantia oli hänen hallussaan myöskin suurin osaa Ranskan aluetta. Normandian ja Bretagnen oli hän perinyt äitinsä, Mainen, Anjoun ja Tourainen isänsä jälkeen, ja naidessaan Ludvig VII:nen erotetun puolison kuningatar Eleonoran sai hän Guiennen ja Gascognen. Mutta avioliitto tämän malttamattoman ja juonikkaan naisen kanssa tuli Henrikin onnettomuudeksi, sillä oikeastaan juuri Eleonora kiihotteli Henrikin poikia noihin rikoksellisiin kapinoihin.
Rikard Leijonanmielen paluu ristiretkeltänsä.
Täyttääkseen isänsä lupausta oli Rikard melkoisen sotajoukon kanssa osallisena kolmannella ristiretkellä. Hänen urhotöistään ja Saladdinin kanssa tekemästään aselevosta on jo edellä puhuttu.