Sotamies ja jousimiehiä.
Juuri ennen taistelun alkua sattui ankara rankkasade. Genualaisten jousenjänteet siitä niin höltyivät, että heidän nuolensa vaikuttivat hyvin vähän taikkapa ei ollenkaan. Englantilaisilla jousimiehillä oli sen sijaan jouset olleet sateen aikana koteloissa. Kun taivas jälleen selkeni, ammuskelivat he nuoliansa niin tiheään ja hyvin tähdäten, että genualaiset kauhistuen piankin joutuivat epäjärjestykseen. Käyttääkseen hyväksensä tätä etua marssitti musta prinssi osastoansa eteenpäin; mutta suuri ranskalainen ratsuväki läksi liikkeelle piirittämään häntä. Kun kreivi Arundel silloin läksi Edvardille avuksi, kesti sitte kauan kiihkeätä taistelua. Nuori prinssi osoitti loistavinta urhollisuutta, vaan oli kuitenkin suuressa vaarassa, jonkatähden pikaa lähetettiin pyytämään kuninkaalta apua. Edvard oli koko ajan katsellut taistelua läheisestä tuulimyllystä ja kysyi kylmäkiskoisesti: "Onko poikani pudonnut ratsunsa seljästä, haavoittunut tai kaatunut?" Kun sanantuoja eitti, virkkoi kuningas: "Sano prinssille, että hän nyt ei saa mitään apua minulta. Hän ansaitkoon tänään kannuksensa; jos Jumala suo, saa hän myöskin tämän päivän kunnian." Tämä vastaus kiihotti prinssiä uusiin ponnistuksiin, hän kokosi hajautuneet joukkonsa ja pääsi viimein voitolle. Kun nyt kuninkaankin väki marssi taisteluun, saavutettiin niin täydellinen voitto, että ranskalaisten puolella kaatui 1,200 ritaria ja 30,000 sotamiestä. Englantilaisten pääsyä voitolle ehkä edisti tähän aikaan oudon ampuma-aseen käyttäminen; kerrotaan näet flanderilaisilla olleen kuusi kanuunaa, joiden kuulat ja jymähdykset kauhua levittäen muka vaikuttivat tehokkaasti.
Edvard piiritti sitte Calais-kaupungin, jonka täytyi sitkeän vastarinnan jälkeen viimein antautua. Vihoissaan kuningas käski kuutta kaupungin etevintä porvaria saapumaan nuora kaulassa englantilaisten leiriin tuomaan kaupungin avaimia ja antautumaan alttiiksi voittajan kostolle. Eräs porvari tarjoutui vapaaehtoisesti menemään kuolemaan ja viisi muuta seurasi hänen esimerkkiänsä. Kuningas oli alussa todellakin aikonut surmata heidät, mutta puolisonsa rukouksista taipui jättämään heidät henkiin. Kohta kaupungin valloituksen jälkeen tekivät molemmat kuninkaat aselevon.
Kuningas Filip kuoli kohta sen jälkeen (1350); mutta hänen seuraajansa Johan Hyvän aikana alkoi sota uudestaan vielä kiivaammin. Guiennestä, joka vanhastaan oli Englannin omana, hyökkäsi musta prinssi hävitellen Ranskan alueelle. Kuultuaan kuningas Johanin olevan tulossa suuren sotavoiman kanssa peräytyi hän vaikka myöhään; hänet tavattiin ja pysäytettiin lähelle Poitiersia, jossa suuri taistelu tapahtui (1356). Englantilaisia oli ainoastaan 10,000 miestä, ranskalaisia sitä vastoin 50,000. Tässä tukalassa tilassa tarjoutui prinssi Edvard antamaan valloituksensa takaisin ja tekemään aselevon 7 vuodeksi. Mutta kuningas Johan, ollen varma voitosta, vaati sen lisäksi prinssiä itseään ja sataa hänen jalointa ritariansa antautumaan vangiksi. Ennemmin kuin suostua niin häpeällisiin ehtoihin päätti nuori sankari nyt ryhtyä toivottomaan taisteluun. Viinimäkien välille ja kunnasten rinteille asetteli hän jousimiehensä niin, että he paraiten voivat käyttää aseitansa; heillä oli kolmekyynäräiset rautajouset niin vahvat, että niiden nuolet tunkeutuivat paksuimmankin ritarivaruksen läpi. Kun nyt ranskalaiset tiheissä joukoissa marssivat mäkiä kohti, lensi joka taholta vastaan nuolituisku eikä ainoakaan nuoli osunut hukkaan. Heti alussa joutuivat ranskalaiset epäjärjestykseen ja kääntyivät vähitellen hurjasti pakenemaan joka taholle. Kuolleiden ja haavoitettujen keskellä piti kuningas Johan puoltansa niin kauan kuin suinkin jaksoi. Vihollisten ympäröimänä nähtiin hänen heiluttelevan sotatapparaansa ja kauan hän torjui englantilaisten kehoituksia, että antautuisi vangiksi, kunnes hän viimein väsyneenä vaipui hevosen seljästä; silloin vasta hän antoi itsensä viedä vankina prinssi Edvardin eteen. Englantilaiset olivat saaneet loistavan voiton.
Vangittua Johan-kuningasta kohdeltiin englantilaisten leirissä suurella kunnioituksella. Atrian aikana, joka häntä varten laitettiin, seisoi prinssi Edvard kunnioittavasti hänen istuimensa takana. Kun Johan kehoitti häntä istuutumaan, vastasi hän kyllä tietävänsä, mitä kunnioitusta vasalli on velvollinen osoittamaan lääniherrallensa. Marssiessa Englannin pääkaupunkiin ratsasti vangittu kuningas komeasti koristetulla sotaorhilla, jota vastoin prinssi kaikessa yksinkertaisuudessa seurasi vähäpätöisen ratsun seljässä. Kun Johan sitte vietiin Westminister halliin kuningas Edvardin eteen, nousi tämä valtaistuimeltaan, syleili kuninkaallista vankiansa ja talutti hänet juhlalliselle atrialle.
Sitte tehtiin rauha, jossa Edvard luopui Ranskan kruunun vaatimuksistaan ja Johan sitoutui maksamaan suuren summan vapautensa lunnaiksi, luovuttamaan Calaisin ja Loire-joen etelänpuoliset maakunnat sekä vapauttamaan Edvardin ranskalaiset alueet läänivelvollisuudesta. Mutta kun Ranskan kuninkaan ei onnistunut saada kokoon lunnaiksi tarvittavaa summaa eivätkä valtakunnan säädyt hyväksyneet hänen tekemiänsä luovutuksia, palasi hän vapaaehtoisesti vankeuteen, jossa hän kohta sen jälkeen kuoli (1364).
Johanin seuraajan, viisaan ja uutteran ruhtinaan Kaarle V:nen noustua Ranskan valtaistuimelle alkoi siis sota uudestaan ja sitä käytiin enimmäkseen Etelä-Ranskassa. Ranskalaisia johti urhollinen ritari Bertrand du Guesclin, joka kauan voitollisesti vastusti mustaa prinssiä. Aikaa myöten siirtyi sota Espanjaan, jossa Edvard ja Bertrand auttoivat kumpikin puolellaan kahta veljestä, jotka taistelivat Kastilian kruunusta. Eräässä taistelussa Bertrand voitettiin ja piiritettiin. Hän antautui silloin mustalle prinssille, sanoen: "Hänelle minä antaudun, sillä hän on urhollisin vihollisistani." Vanki vietiin Bordeauxiin, englantilaisten päämajaan.
Eräänä päivänä lausui joku Edvardille; "Prinssi, teillä on vankilassanne ritari, jota ette uskalla päästää irti: se on Bertrand du Guesclin." Edvard silloin heti tuotti eteensä vangin. "Kuinka voitte, Bertrand?" kysyi hän. "Ikävätä on," vastasi tämä, "lakkaamatta kuuluu Bordeauxin rottain nakerrus, rakkaammat minulle olisivat kotimaani satakielet." "Hyvä," virkkoi Edvard, "vannokaa, että te ette taistele meitä vastaan ettekä Henrik Trastamaran puolesta, niin minä päästän teidät vapaaksi lunnaitta." "Mitäpä minulla sitte olisi hyötyä vapaudestani? Sittehän minä vasta olisinkin oikein vanki", vastasi Bertrand. "No niin," jatkoi prinssi, "mutta muuten ette ainakaan pääse lunnaitta." "Olkoonpa niinkin," vastasi Bertrand, "mutta muistakaa vain, että minä olen köyhä ritari, jolla ei ole muuta kuin mitä aseillani hankin." Prinssi antoi hänen itsensä määrätä lunnassumman. "Oh," sanoi Bertrand, "tottahan lienen sadan tuhannen kultarahan arvoinen." "Mistä aiotte saadakaan niin suuren summan?" kysyi prinssi kummastellen. "No, jos Ranskan kuningas sitä ei maksa," vastasi Bertrand, "niin maksaa sen ainakin prinssi Henrik, päästyänsä Kastilian valtaistuimelle." Bertrand pääsi vapaaksi ja hänen todellakin onnistui kohta tehdä espanjalainen liittolaisensa kuninkaaksi.
Musta prinssi, saamatta mitään apua Englannista, taisteli vielä jonkun aikaa Guiennessä, saamatta ratkasevaa voittoa: hän näki mahdottomaksi pitää omassa väessään yllä kuria ja palasi sairaana ja sotaan kyllästyneenä viimein Englantiin, jossa kohta kuolikin (1376). Seuraavana vuonna kuningas Edvard-vanhus seurasi poikaansa hautaan.