Orleansin neitsyt.
Ranska oli 1400-luvun alulla kuoleman vaarassa. Englantilaiset olivat uudestaan voitollisesti alkaneet sodan ja levisivät nyt yli koko Pohjois-Ranskan sekä katsoivat jo maata varmaksi voittosaaliikseen. Ranskassa raivosi sisällinen sota; muutamat etevimmät vasallit, niiden joukossa Burgundin mahtava herttua, yhtyivät julkisesti vihollisiin. Valtaistuimella istui kykenemätön, heikkomielinen Kaarle VI, huvitellen kortin lyönnillä valtakunnan hajotessa. Naituaan Kaarlen tyttären julistutti Englannin kuningas Henrik V itselleen Pariisissa säädyillä Ranskan kruunun, jonka hän oli kuitenkin saava vasta appensa kuoltua; mutta hän kuoli itse ennemmin (1422). Hänen hento poikansa Henrik VI peri Englannin valtaistuimen; taitavat sotapäälliköt ja valtiomiehet, varsinkin hänen setänsä Bedfordin herttua, pitivät yllä Englannin valtaa Ranskassa. Täll'aikaa oleskeli Kaarle VI:nen poika, Ranskan kruunun oikea perillinen, Loiren eteläpuolella, ja puoluelaisensa jo sanoivat häntä Kaarle VII:ksi. Hän oli hyväluontoinen ja ystävällinen, mutta samalla urhotöihin kykenemätön ja epäröivä ruhtinas. Kun nyt englantilaiset varustautuivat valloittamaan Orleansia, Etelä-Ranskan avainta, ja kaikki inhimillinen apu näytti loppuneen, muuttui asema äkisti eräästä tapauksesta, joka todistaa, mitä innokas usko ja harras isänmaanrakkaus saavat aikaan.
Johanna d'Arc oli alhainen talonpoikaistyttö, syntynyt Domrémyn kylässä Meuse-joen varrella köyhistä vanhemmista. Kaunis ja hurskas hän oli, ja jo aikaisin liikkuivat hänen ajatuksensa yliluonnollisessa maailmassa. Hän oli välistä innostuksen tilassa ja luuli silloin kuulevansa enkelien ja pyhäin taivaisia ääniä, jotka kehoittivat häntä pelastamaan Orleansia ja viemään kuningasta Reimsiin kruunattavaksi, sillä Jumalan tahto muka oli, että englantilaisten piti palaaman maahansa. Ensin hän ilmoitti ajatuksensa sedälleen, joka kertoi asian Vaucouleursin päällikölle. Tämä oli tyly ja kopea ritari ja neuvoi ensin setää antamaan tytölle muutamia kunnon korvapuusteja ja lähettämään hänet takaisin kotiin, mutta päätti jonkun ajan kuluttua kuitenkin lähettää hänestä kertomuksen kuningas Kaarlelle. Hän sai nyt käskyn viedä hänet hoviin.
Miehen puvussa ja kahden ritarin saattamana ratsasti Johanna 11 päivää seutuja, joissa viholliset retkeilivät, ja saapui onnellisesti hovileiriin, joka oli Chinonissa Loiren etelärannalla. Tutkiakseen häntä kätkeytyi kuningas, kuten vanha aikakirja kertoo, ritariensa joukkoon, mutta neitsyt ei erehtynyt; hän kääntyi kuninkaan puoleen, sanoen, että Jumala oli hänet lähettänyt hänelle avuksi lakkauttamaan Orleansin piiritystä ja viemään häntä Reimsiin kruunattavaksi. Poitiersissa munkit ja oppineet miehet häntä tutkivat kaikenlaisilla kysymyksillä, mutta hän antoi lyhyitä ja sattuvia vastauksia, jotka kummastuttivat kaikkia. Niinpä päätettiin, että hänen tuli 7,000 miehen avulla viedä ruokavaroja ankarasti ahdistettuun Orleansiin.
Johanna pyysi nimitetystä kappelista miekkaa, jonka terään oli piirretty viisi ristiä. Todellakin löytyi sieltä sellainen miekka, vaikka ihan ruosteessa. Se puhdistettiin ja teroitettiin sekä pistettynä kauniisen, liljoilla koristettuun tuppeen annettiin Johannalle, joka sitä siitä lähtein aina kantoi. Johanna teetti myöskin valkoisen, liljoilla ylt'yleensä kaunistetun sotalipun, johon oli kuvattu Vapahtaja ja viereen tehty kirjoitus Jesus Maria. Vallattomain sotamiesten kesken pani hän toimeen siveellisen kurin, että he tulisivat kelvollisiksi saamaan Jumalalta apua. Kaikkein piti tunnustaman syntinsä ja luottaman Jumalan laupeuteen; kiroileminen, pelaaminen ja ryösteleminen kiellettiin ankarimmasti; rukouksia pidettiin joka päivä ja joukko pappeja asetettiin eri lippunsa ympärillä aina seuraamaan pienoista sotaväkeä. Itse neitsyt ratsasti etupäässä harmaalla ratsulla täysissä varuksissa, miekka sivullansa ja valkoinen lippu kädessään.
Kohta hän saapui Orleansin edustalle. Jo edeltä saapunut maine virkisti piiritettyjen toivoa ja kauhistutti englantilaisia. Kaupungin asujamet tekivät eräästä portista hyökkäyksen ja sill'aikaa neitsyt päinvastaiselta puolelta vei ruokavarat onnellisesti kaupunkiin. Hänet otettiin siellä vastaan suurilla ilon osoituksilla. Sitte valmistautuivat ranskalaiset menemään Loire-joen yli, hyökätäkseen englantilaisten leiriin. Ennen rynnäkön alkua tahtoi neitsyt kuitenkin kehoittaa englantilaisia karttamaan taistelua. Hän meni rintavarustukseen, jonka kaupungin asujamet olivat tehneet Loire-joen sillalle, ja kehoitti sotamiehiä antautumaan, jotka olivat englantilaisessa linnoituksessa toisella rannalla. Mutta englantilaiset vastasivat ainoastaan haukkuen ja häväisten. Vakuutettuaan heille, että heidän kohta täytyi poistua, palasi neitsyt kaupunkiin. Muutamain päiväin kuluttaa hyökättiin erästä vihollislinnaa vastaan. Neitsyt ratsasti lippu kädessä jalkaväkensä etupäässä ihan vallin juurelle asti. Joukkonsa kanssa riensi hän nopein askelin ja liehuvin lipuin viholliselle vastaan. Kolmetuntisen kiihkeän taistelun jälkeen linna valloitettiin. Ranskalaiset riemuitsivat tästä menestyksestä ja lukivat sen kokonaan neitsyen esiytymisen ansioksi.
Toisena aamuna tehtiin kaupungista yleinen rynnäkkö, jolloin myöskin kanuunat otettiin mukaan. Heti alussa eräs nuoli haavoitti Johannaa olkapäähän. Hän jättäytyi hetkiseksi hyökkääjäin jäljelle; rukoiltuaan Jumalaa veti hän nuolen pois omin käsin, sidotti pikimmiten haavansa ja riensi jälleen johtamaan sotilaita, jotka nyt taas ryntäsivät virkistynein voimin ja uudella rohkeudella. Englantilaisia ahdistettiin ankarasti kahdelta puolelta. Yht'äkkiä murtui myöskin silta, joka yhdisti kaksi heidän linnoitustansa, ja paljo heitä hukkui Loire-jokeen. Voimakkaasti ryntäsivät ranskalaiset ja valloittivat englantilaisten lujimman tornin, "johon he", sanoo kertomus, "nousivat niin helposti, kuin olisi ollut raput sinne ylös". Englantilaiset silloin peräytyivät sieltä liehuvin lipuin hyvässä järjestyksessä. Neitsyt kutsui kaupungin pappeja ulos taivasalle kiittämään ja veisaamaan. Kaupungin asujamet repivät pikaa englantilaisten linnoitukset ja kuljettivat sitte neitsyttä kirkosta kirkkoon kiittäen Jumalaa voitosta. Täst'edes sanottiin häntä yleisesti "Orleansin neitsyeksi".
Neitsyt läksi sitte Toursiin, jossa kuningas oleskeli ja otti hänet vastaan suurella kunnialla. Johanna kehoitti häntä nopeasti kruunauttamaan itseänsä. Kun Kaarle neuvottomana viipyi, lankesi Johanna polvilleen hänen eteensä, syleili hänen jalkojansa ja sanoi: "Jalo ruhtinas! Älkää kauemmin neuvotelko, vaan tulkaa nyt kuninkaallisiin kruunajaisiinne Reimsiin." Viimein Kaarle taipui ja läksi pienen joukon kanssa liikkeelle neitsyen neuvon mukaan. Tie kävi sellaista seutua, jossa englantilais-joukkoja retkeili, ja linnoitettujen kaupunkien ohitse, jotka olivat heidän hallussaan. Mutta taisteluissa englantilaiset kauhuissaan peräytyivät joka paikasta, mihin neitsyt vain ilmestyi lippuinensa. Kaksi heidän etevintä päällikköänsä joutui ranskalaisten käsiin, ja moni heidän kaupunkinsa avasi porttinsa. Niin saapui sotajoukko onnellisesti Reimsiin, jonka asujamet itse karkoittivat englantilaisen varustusväen ja kantoivat kaupungin avaimet kuninkaalle vastaan. Kun kuningas saapui väkinensä kaupunkiin, kruunasi arkkipiispa hänet siellä juhlallisesti ja voiteli pyhällä öljyllä. Neitsyt lippuinensa seisoi koko toimitusajan hänen sivullaan. Viimein hän heittäytyi hänen jalkainsa juureen, syleili hänen polviansa ja sanoi kyynelsilmin: "Nyt on Jumalan tahto täytetty, teidät on kruunattu Reimsissä ja te olette näyttäneet, että olette Ranskan kuningas."
Neitsyt koetti nyt taivuttaa kuningasta lähtemään Pariisiin. Mutta hän epäröi ja hänen seurueessansa vallitsi kylmäkiskoisuus neitsyttä kohtaan. Kuninkaan siten viipyessä kului kallista aikaa hukkaan. Viimein sai neitsyt lähteä; mutta rynnäkkö Pariisia vastaan ei onnistunut, hänen täytyi peräytyä Compiègne-kaupunkiin. Sieltä ulos hyökätessä joutui hän Burgundin herttuan vasallin vangiksi, joka hänet möi 16,000 francista englantilaisille. Vankeudessaan oli neitsyt siihen asti pysynyt levollisena ja hyvin häntä oli kohdeltukin. Mutta kuultuaan, että hänet aiottiin jättää verivihollisillensa heittäytyi hän toivottomuudessaan alas korkeasta tornista, jossa häntä säilytettiin; hän loukkautui niin pahasti, että hänet tunnottomana kannettiin takaisin linnaan ja kohta sitte annettiin englantilaisten haltuun.
Neitsyt vietiin nyt Roueniin, jossa hänet heti suljettiin niin ahtaasen rautahäkkiin, että hänen aina täytyi pysyä seisomassa, kaulassa, käsissä ja jaloissa raskaat kahleet. Pariisin yliopisto pyysi häntä mestattavaksi, koska muka oli vikapää noituuteen, ja Beauvaisin piispa, hänen kiihkein vihamiehensä, määrättiin johtamaan keräjänkäyntiä häntä vastaan. Raskaissa kahleissa ja täydessä sotapuvussaan tuotiin hänet tuomariensa eteen; hän vastasi levollisesti ja järkevästi heidän kietoviin kysymyksiinsä ja kiukkuisiin puheihinsa. Hänet tuomittiin elävänä poltettavaksi ja vietiin teloituspaikalle, johon häntä varten rovio oli tehty. Silloin horjui tyttö raukan rohkeus. Kun tuomio luettiin ja lausuttiin sanat, että hänet oli suljettu pois kirkon yhteydestä, pyörtyi hän. Tullessaan jälleen tuntoihinsa lausui hän heikolla äänellä: "Minä tahdon kaikessa mukautua kirkon tahtoon." Silloin käskettiin hänen piirtämään nimensä kirjoituksen alle, jossa hän tunnusti kaikki näkynsä perkeleen petokseksi ja sitoutui olemaan käyttämättä miehenpukua, joka oli vastoin Mooseksen lakia. Kun se tapahtui, julistettiin uusi tuomio, joka lievensi hänen rangaistuksensa elinkautiseksi luostari-vankeudeksi vedellä ja leivällä.