Mutta Johannaa ei vietykään luostariin, vaan pistettiin synkkään linnan vankikomeroon, jossa häntä miesvartiansa raa'asti rääkkäsivät. Eräänä hirmuisena yönä repeytyivät hänen vaatteensa kelvottomiksi taistelussa sisään tunkeutuvaa konnaa vastaan ja hän pukeutui sotapukuunsa, joka oli tahallaan jätetty hänen vankeuteensa. Siitä hänet taas juhlallisesti tuomittiin kuolemaan, koska muka oli uskosta luopunut. Saatuaan kuulla, että hänet oli vietävä muutaman tunnin kuluttua roviolle, heittäytyi hän maahan itkien ja valittaen: "Voi, pitääkö minua kohdeltaman näin hirmuisesti ja julmasti? Minä vetoan Jumalaan, korkeimpaan tuomariin, ja anon oikeutta kaikesta pahasta, kuin minulle nyt tehdään." Pitkään, jalkaliepeiseen paitaan puettuna vietiin hänet torille tuomiokirkon eteen, johon rovio oli tehty. Pyöveli sitoi hänet kivipatsaasen, joka kohosi rovion keskeltä. Nähdessään liekit valitti neitsyt ääneen. Munkeille, jotka seisoivat hänen sivullansa lohduttamassa, vakuutti hän äänien, jotka olivat puhuneet hänelle, tulleen Jumalalta eikä niiden jättäneen häntä vankeudessakaan. Hänen kuolintaistelunsa kesti kauan, sillä häntä kiduttaakseen oli rovio tehty paljon korkeammaksi tavallista. Moneen kertaan kuultiin hänen lausuvan Jesuksen nimeä, kunnes hän viimein kovissa tuskissa kuoli (1431). Hänen tuhkansa heitettiin Seine-jokeen ja hänen muistonsa tuomittiin häviämään.
Mutta se ei hävinnyt. Paavia kehoitettiin jonkun ajan kuluttua uudestaan tutkimaan hänen keräjäasiaansa ja paavi julistutti hänet "viattomaksi, nuhteettomaksi ja oikeauskoiseksi". Yhdekstoista-vuotinen neitsyt, joka kuoli liekeissä Rouenin torilla, ja miessankari, joka Ruotsissa murhattiin Engelbrektinsaarella, kuolivat saman vuosikymmenen kuluessa. Molemmat olivat taistelleet synnyinmaansa itsenäisyyden puolesta ja molempien muisto on jälkimaailmalle säilynyt puhtaimmassa loistossa.
Suuren sodan päätös.
Jos englantilaiset luulivat Orleansin neitsyen murhalla kukistaneensa Ranskan nousevaa onnea, niin saivat pian havaita erehdyksensä. Se isänmaallinen into, jonka Johanna oli kansassa herättänyt, ei kuollut, vaan kiihtyi hänen kuolemastaan vielä suuremmaksi ja vaikutti sovintoa entisten puolueiden välillä. Englantilaisten julmuus nostatti sen ohessa heitä vastaan vielä elävämpää kansallisvihaa ja herätti heidän ranskalaisissa liittolaisissaan kylmäkiskoisuutta. Sotaa pitkitettiin, mutta kyllä laimeasti, kunnes vihdoin englantilaisten paras ystävä, Burgundin herttua, luopui liitosta ja teki Ranskan kuninkaan kanssa sovinnon, jonka johdosta hän tuli itsenäiseksi herttuakunnassaan ja sai valtansa rajoja suuresti lavennetuksi (1435) Tämä tapaus, samoin kuin urhollisen Bedford herttuan kuolema samana vuonna, oli englantilaisille ja heidän asiallensa kova kohtaus. Kuitenkaan eivät heidän asiansa vielä olleet millään muodoin niin epätoivon alaisina, että niitä ei olisi voitu parantaa, jos kotoa olisi apua lähetetty. Mutta siellä jo syntynyt äkäinen riita valtiomiesten välillä teki kaiken avunlähettämisen mahdottomaksi. Senpä tähden heidän asemansa Ranskassa tuli päivä päivältä heikommaksi. Itse pääkaupunki Pariisi, jossa englantilaisten voittoja aina ennen oli juhlallisesti vietetty, halasi jo sovintoa laillisen kuninkaansa kanssa ja avasi hänelle porttinsa 13 p. huhtik. 1436.
Vuonna 1440 aljettiin hieroa välirauhaa, joka tulikin toimeen neljä vuotta myöhemmin. Muutaman vuoden perästä se taas rikottiin; mutta onni oli auttamattomasti kallistunut ranskalaisten puolelle. Koko Normandia valloitettiin ja ranskalaiset kääntyivät sitte Guienneen, joka myöskin otettiin, niin että Kaarle kuninkaan liput kohta liehuivat myöskin Garonnen ja Pyreneain välillä. Pian ei ollut Englannilla muuta jäljellä kuin Calais ja sota loppui ilman varsinaista rauhan tekoa.
Ranska oli siis nyt vapautettuna näistä vihollisista, jotka enemmän kuin vuosisadan ajan olivat häirinneet sen rauhaa. Mutta sodan seuraukset olivat kauan aikaa vielä näkyvissä: laveat maakunnat ilman asukkaita, autioina ja pensastuneina, kaupungit ja kylät ryöstettyinä ja hävitettyinä, hallitusasiat ihan häiriössä. Myötänsä oli sota myöskin tuonut sammumattoman kansallis-vihan molempain kansain välillä. Mutta kaiken tämän pahan ohessa oli sodasta ollut muutamia hyviäkin seurauksia. Näiden hirmuisten onnettomuuksien kesken heräsi ens kerran porvariston, talonpoikien ja aateliston mielissä yhteinen kansallistunto, joka opetti heille, että heillä oli yhteinen nimi, yhteinen kunnia, yhteinen isänmaa. Tämä yhteinen mieli ei ilmantunut ainoastaan Orleansin neitsyessä ja siinä innossa, jonka hän herätti, vaan myöskin valtakunnan lavenemisessa ja valtiontilan kaikinpuolisessa parantumisessa.
Kaarle VII, joka oli osoittanut itsensä niin saamattomaksi vihollisiansa vastaan, sai kuitenkin sisäoloissa toimeen muutamia aivan tärkeitä muutoksia. Päästäksensä noista vaivaloisista "komppanioista", jotka nytkin rauhan tultua niin kuin ennen kuljeksivat ympäri maan, asetti hän vakaita seisovia sotajoukkoja (compagnies d'ordonnance), joiden päälliköt hän itse valitsi ja jotka olivat kuninkaalle yksistään kuuliaisuuteen velvoitetut. Täten menivät keskiaikaiset olot Ranskassa kokonaan kumoon. Ritarisuus, joka tätäkin paitsi jo oli halpenemassa, sai tästä tuntuvan kolauksen, ja kuninkaille tuli seisovista armeijoista altis ja mahtava välikappale, jolla saattoivat äkkiä kukistaa kaikki kapinat aateliston ja kaupunkien puolelta. Ranskalaisen kirkkokunnan omituisen vapauden, jonka jo Ludvig Pyhä oli perustanut, vahvisti Kaarle VII Bourgesin kirkolliskokouksessa (1438) niin sanotulla pragmatisella sanktsionilla, joka sääsi, että kirkolliskokousten päätökset olivat paavin käskyä etevämmät, että tuomiokapituleilla oli oikeus valita piispojansa, ja että vetoaminen Roomaan sekä ranskalaisen papiston veronmaksu pyhälle istuimelle oli rajoitettava. Myöskin oikeudelliset asiat alkoivat Kaarle VII:nen hallitusaikana järjestyä, ja eri paikkakuntien oikeustapoja ruvettiin kokoilemaan yhteiseen lakiteokseen (grand coutumier). Näin oli Kaarle VII saanut monta tärkeätä parannusta toimeen, kun hän v. 1461 kuoli.
Ludvig XI, Ranskan kuningas.
Kaarle VII:nen seuraaja Ludvig Xl korotti vaikka huonoilla keinoilla Ranskan kuningaskunnan mitättömyydestä suureen mahtavuuteen.
Ollen viekas, kunnianhimoinen ja tunnoton, oli hän jo perintöruhtinaana vehkeillyt isäänsä vastaan ja isä oli hänet joksikin ajaksi karkoittanut Dauphinésen, joka siihen aikaan oli Ranskan perintöruhtinasten herttuakuntana. Tosin he sittemmin sopivat, mutta viimeiset vuotensa Kaarle aina epäili poikaansa ja pelkäsi, että poika tahtoi häntä myrkyttää.