Kohta atenalaiset kuitenkin unhottivat kiitollisuusvelkansa häntä kohtaan. Koska hän oli niin paljon arvokkaampi kaikkia muita, ruvettiin häntä katsomaan valtiolle ja vapaudelle vaaralliseksi mieheksi ja tuomittiin hänet maanpakoon. Harhailtuaan monessakin paikassa, saamatta mistään turvaa, kääntyi hän viimein Xerxeen seuraajan kuningas Artaxerxeen puoleen, joka hänet ottikin vastaan hyvin kunnioittavasti. Kuten muutamat historioitsijat kertovat, on Temistokles viimein itse surmannut itsensä, ett'ei hänen olisi täytynyt taistella isänmaatansa vastaan.
Kimon. Tuskin on mikään aika minkään kansan historiassa ollut sopivampi tuomaan esiin hengen korkeampia voimia kuin se, jolloin helleniläisten suurenmoinen vapaustaistelu Persian jättiläisvoimaa vastaan tapahtui. Siinä esiytyi ikäänkuin suuressa yleishistoriallisessa näytelmässä Europan ja Aasian, sivistyksen ja raakuuden, vapauden ja itsevaltiuden taistelu. Eipä ihmettä, että jokainen, joka tunsi itsessään mahtavan hengen, joutui taistelun esiriviin, varsinkin jos häntä kuuluisain esi-isäin maine kiihotti urhotöihin. Miltiadeen poika Kimon oli yksi sellainen mies. Miltiadeen kuoltua vankeudessa pantiin Atenan lakien mukaan hänen poikansa jatkamaan isänsä vankeutta. Siitä hän kuitenkin pelastui, kun hänen sisarensa joutui naimisiin rikkaalle Kalliaalle, joka maksoi Miltiadeen sakon. Kärsitty kova kohtelu ei nuorukaista estänyt antautumasta valtion palvelukseen. Kun Temistokles sai atenalaiset taivutetuksi luopumaan kaupungistansa ja nousemaan laivoihin, niin Kimon muiden surressa riensi ilosta loistavin kasvoin ylös linnaan ja ripusti sinne suitset uhrilahjaksi, siten merkiten, ett'eivät atenalaiset nyt enää turvautunet hevostensa nopeuteen. Hän sieppasi linnassa riippuvista kiivistä yhden ja riensi laivaan, jonne moni seurasi häntä, innostuen hänen esimerkistään. Salamiin taistelussa hän sitte osoitti loistavaa urhollisuutta.
Kun yhdistyneet helleniläiset sparttalaisen Pausaniaan, ja atenalaisen Aristeideen johdolla perinpohjin voittivat Xerxeen tänne jättämän Mardonion Plataian luona, ryhtyi Kimon johtamaan Atenan laivastoa ja alkoi heti hyökkäyssodan persialaisia vastaan, vapauttaakseen Vähä-Aasian rannikon ionialais-kaupunkeja. Loistava kaksoisvoitto Eurymedon-joen luona (466) saattoikin sen tarkoituksen perille. Persialainen laivasto oli joen suiden edessä; Kimon hyökkäsi äkisti sen päälle ja voitti sen perin pohjin. Mutta osa voitetuista pelastui vihollisen maajoukon turviin, joka uhkaavaisena seisoi rannalla. Silloin atenalaiset nousivat maalle ja, vaikka olivatkin väsyksissä meritaistelusta, ryntäsivät voiton-iloissaan kovasti huutaen paljon voimakkaamman vihollisen päälle. Kauan kesti tulista taistelua ja monta Atenan urhollisinta miestä kaatui. Mutta viimein joutuivat persialaiset niin täydellisesti tappiolle, että tuskin ainoankaan heistä sanotaan päässeen pakoon. Heidän leiristään saivat voittajat äärettömän saaliin. Tämä menestys oli niin päättäväinen, ett'ei yksikään persialaislaiva sitte enää uskaltanut purjehtia Kreikan vesille eikä mikään persialainen maajoukko enää marssinut Vähä-Aasian länsirannalle.
Kun muukalaisten vaara saatiin torjutuksi, alkoi sisällinen eripuraisuus häiritä Kreikanmaata. Varsinkin vallitsi suuri erimielisyys molempien päävaltioiden Atenan ja Spartan välillä. Kun Spartassa tapahtui tuhoinen maanjäristys ja samalla kertaa kauan sorretut helotit (orjat) nousivat kapinaan, katsoi Kimon, aina tarkoittaen yksimielisyyden ylläpitämistä helleniläisten kesken, sitä sopivaksi tilaisuudeksi uudistaa vanhaa, nyt hajonnutta ystävyysliittoa. Hän sai Atenassa aikaan, että hänet nimitettiin atenalaisen apujoukon päälliköksi, jonka piti lähtemän Sparttaan. Mutta kun sparttalaiset epäluuloisuudesta lähettivät atenalaiset takaisin, käänsi siitä loukkautunut Atenan kansa koko vihansa Kimonia vastaan, joka nyt karkoitettiin kymmeneksi vuodeksi Atenasta.
Kohta sen jälkeen joutuivat atenalaiset ja sparttalaiset ilmi sotaan. Oli taistelu Tanagran luona Boiotiassa (457). Ennen taistelun alkua saapui Kimon ja asettui riviinsä. Mutta atenalaiset sekä harmista että epäluuloisuudesta ajoivat hänet pois taistelusta. Sen tylyytensä saivat he maksaa täydellisellä tappiolla. Silloin kansa kutsui takaisin Kimonin, jonka vaikeaksi ensi työksi tuli sovinnon rakentaminen Atenan ja Spartan välille. Voidakseen pitää helleniläisten voimia koossa uudisti hän vielä kerran taistelun persialaisia vastaan. Vaan silloin hänen urhotöistä rikas elämänsä päättyikin, sillä hän kuoli Kypros-saarella Kition-kaupunkia piirittäessään.
Kimon oli ylevä kuin Miltiades ja viisas kuin Temistokles, mutta jalomielisyydeltä ja valtiomies-nerolta etevämpi heitä kumpaakin. Hänen olemuksessaan oli jotakin ylhäistä, mutta anteliaisuutensa tähden pysyi hän kuitenkin aina kansan suosiossa.
Hän otatti pois aidat puutarhojensa ympäriltä, että kuka hyvänsä saisi vapaasti nauttia niiden hedelmiä. Joka päivä laitatti hän yksinkertaisen, vaan monelle hengelle riittävän atrian, jolle kuka hyvänsä sai tulla. Jalon olentonsa voimalla korotti hän kansan katseen ylemmäksi puoluehengen näköpiiriä ja pitämällä helleniläisten voimat koossa persialaisia vastaan esti hän vielä muutamia vuosia heitä keskinäisissä taisteluissa tuhoamasta toinen toistansa.
Atenan kukoistusaika (450-429).
Perikles.
Tämä mies, joka oli Atenan johtajana sen loistavimpana ikäkautena, oli luonnolta saanut kaikki ne edut, jotka yksityisen korottavat suurta ihmisjoukkoa ylemmäksi. Ollen Xantippon poika, joka oli persialaissotain aikana saavuttanut yhden loistavan voiton, ja äitinsä puolelta polveutuen myöskin kuuluisasta suvusta, oli hänellä jalosukuisuuden etu, jota muinaisajan tasavalloissakin pidettiin suuressa arvossa. Hänen tavattoman hyviä luonnonlahjojansa kartutti perinpohjainen ja laaja sivistys. Siitä tuli hänen kiittää varsinkin filosofi Anaxagorasta, jonka vaikutuksesta hän sai ylevän maailmankäsityksen ja viehättävän kaunopuheisuuden, jotka aina mahtavasti vaikuttivat atenalaisiin. Hänen ruumiinsa muoto ei kyllä täydellisesti tyydyttänyt atenalaisten ankaroita kauneusvaatimuksia, koska hänen päänsä oli tavattoman pitkulainen, jonka tähden runoilijat häntä sanoivatkin "päärynäpääksi"; mutta koko hänen olennossaan oli jotakin omituista ja paljon sanovaa. Hänen kasvoillaan lepäsi aina juhlallinen vakavuus, joka ei vähästä erehtynyt hymyilemään; hänen käyntinsä oli hidas ja määräkäs; puhuessaan hän aina noudatti tyyntä malttia eikä käyttänyt mitään ulkonaisia keinoja liikuttaakseen tunteita. Kun kerran halpamielinen porvari häntä häpäsi torilla ja yön tultua seurasi hävyttömyyksillään häntä aina asuntoonsa asti, käski hän kotiin tultuansa palvelijan heti sytyttämään tulisoitsun ja saattamaan häpäsijän kotiinsa.