Perikleen ollessa nuorukaisena epäili häntä suuresti Atenan kansa, sillä monen mielestä oli hänellä sekä samanlainen miellyttävä äänenluonto ja puhelun viehätysvoima kuin tyranni Peisistratolla. Sentähden hän kauan pysyi erillään valtiotoimista, peljäten, että häntä ehkä katsottaisiin vaaralliseksi mieheksi ja ajettaisiin maanpakoon; vaan sodassa hän oli urhollinen ja pelkäämätön. Sittemmin kuin Temistokles karkoitettiin ja sota pidätti Kimonia poissa kotimaasta, alkoi hän ajaa suuren kansanjoukon ja köyhäin asiaa. Heti hän muutti koko elintapansa. Hän ei astunut muuta tietä kuin torille ja neuvoshuoneesen; hän hylkäsi kaikki kutsut pitoihin ja seuraelämään. Itse kansalle hän aina näyttäytyi ikäänkuin kaukaa, hän kun ei ryhtynyt puhumaan kaikista asioista, vaan ainoastaan kaikkein tärkeimmistä. Vaan kun hän aina tarkkaan mietti esitelmänsä ja esitystavassaan osoitti ylevyyttä ja jaloutta, niin hänen aina tyynesti ja kiihkottomasti esitettyjen puheittensa vaikutus oli mahtava. "Totisesti", sanoo historioitsija Tukydides, "hän johti Atenan kansaa enemmin kuin se häntä siten, että hän ottaen voimansa sopivista lähteistä, ei puhunut vain miellyttääkseen, vaan osasi myöskin sydämmellisesti vastustaa. Milloin hän huomasi kansan olevan täynnä kopeutta, saattoi hän sanoillaan sen pelon valtaan; mutta milloin kansa osoitti arkuutta, virkisti hän sitä rohkeudella ja voimalla." Hänellä olikin liikanimi "olympolainen", ja hänen sanottiin kantavan kielellään ukonnuolta ja ukkosta.
Puoluevihan sokasemana saattoi Perikles suurta vastustajaansa Kimonia kohtaan aikaan maanpakoon tuomion. Mutta kun kansa Tanagran tappion jälkeen toivoi Kimonia takaisin, silloin Perikles itse ehdotti hänen kutsumistansa. Kohta sen jälkeen tapahtunut Kimonin kuolema vapautti hänet vaarallisimmasta kilpailijastaan. Kansanvalta silloin alkoi edistyä suurin askelin. Areiopagilta otettiin pois oikeus kumota kansankokouksen päätöksiä. Perikles saattoi hyväksytyksi päätöksen, että niiden kansalaisten, jotka rupesivat jäseniksi yleisiin tuomioistuimiin, piti saaman palkkaa, joka alussa määrättiin yhdeksi oboloksi (noin 30 penniksi) päivältä, mutta sittemmin suurennettiin. Ehkäpä jo tähän aikaan ruvettiin maksamaan päiväpalkkaa porvareille, jotka ottivat osaa kansankokoukseen. Ennen hoidettiin sellaisia toimia ilman palkkiota, mutta juuri sentähden eivät köyhät kansalaiset, joiden täytyi elää jokapäiväisellä työllään, aina voineetkaan saapua kansankokouksiin. Täten kehittyvän kansanvallan aikana vaurastui Atena loistavan mahtavaksi. Sen laivasto vallitsi kaikkia Kreikan vesiä; Vähä-Aasian rantakaupungit ja Arkipelagin saaret olivat sen nöyriä liittolaisia. Kopeudessaan päätti kansankokous Perikleen neuvosta käyttää Atenan kaunistukseen sotarahaston, jonka liittolaiset olivat yhdessä koonneet ja joka oli ollut sijoitettuna Delos-saareen, mutta sittemmin siirretty Atenaan. Kun Perikles lausui, että Atena kyllä tiesi suojella liittolaisia ja että heidän siis ei tarvinnut vaatia mitään tiliä sotarahaston käyttämisestä, saavuttivat ne sanat helposti suostumusta, ja vaiensivat kaikki epäilykset tuon teon oikeudesta. Niinpä näillä varoilla tehtiin komeita kartanoita, jotka saavat kaukaisimmankin jälkimaailman ihmettelemään, ja kaunotaiteille alkoi nyt kukoistusaika.
Perikleen viimeisiä ikävuosia synkistytti verinen sota, joka Atenalle alkoi Sparttaa ja sen liittolaisia vastaan. Perikles itse joutui (429) ruton uhriksi, joka tämän sodan aikana raivosi Atenassa ja josta tuonempana kerrotaan laveammin.
Taiteen kukoistus Atenassa.
Akropolis.
Akropolis-kukkulalle, jolla Atenan linna seisoi kaupungin katujen päässä, pystytettiin ihanoita muistomerkkejä. Sinne noustiin leveitä marmoriportaita myöten ja astuttiin sisälle propylaiain suurenmoisesta koruportista. Propylaiat olivat suuri pylväspiha, jossa oli viisi porttiaukkoa, ja siihen liittyi siipirakennuksia molemmin puolin. Niiden välinen etusali oli jaettuna kolmeen käytävään keveillä pylväsriveillä, joiden päällä marmorinen katto lepäsi. Viisiä portaita noustiin pihasta viidelle korkealle vaskiportille, joista astuttiin Akropoliin kukkulalle. Siellä seisoi Atenan temppeli, ihana Partenon, ympäröitynä katetulla käytävällä, jonka kattoa kauniit marmoripylväät kannattivat. Itse temppeli, tehty Pentelikon-vuoren marmorista, oli helleniläisen rakennustaiteen etevin mestariteos. Päätypinnat olivat koristetut ihmeteltävillä, puoleksi kohoavilla kuvauksilla jumalattaren syntymästä ja elämänvaiheista. Temppelirakennuksen katon alareunaa pitkin oli kuvafriisi, jossa niin sanotun panatenaia-juhlaretken vaihtelevat kohtaukset olivat erittäin hienosti ja taiteellisesti esitetyt. Yläosaa kannattivat korkeat pylväät, joiden väliltä avautui käytävä itse temppelisaliin. Siellä seisoi jumalattaren kuva, noin 40 jalkaa korkea, ruumis elefantinluusta, puku ja kypärä kullasta, jota kattoaukosta virtaava päivänvalo kirkkaasti valasi. Säännöllisen kauneilla kasvoilla lepäsi lempeä vakavuus. Toisessa kädessä oli hänellä voiton jumalattaren kuva, toisessa kilpi ja keihäs, jonka kultakärki osoitti kohti korkeutta. Partenonin vasemmalla puolella oli muhkea Erekteion, sekin pyhitetty tälle jumalattarelle, ja sen lähellä, linnan kukkulan korkeimmalla kohdalla, seisoi toinen Atenan kuva, 70 jalkaa korkea, valettu Maratonin voittosaaliista. Kilpi ja keihäs aseinansa seisoi siinä jumalatar, paljon tarkoittavasti katsellen ulos merelle, joka oli Atenan vallan ja suuruuden näyttämö. Kuva oli niin korkea, että purjehtija jo Sunion-niemestä viiden peninkulman päästä voi nähdä Atenan vaskikypärän välkkyvän auringon valossa. Lähellä Akropolis-kukkulan juurta oli Odeion, pyöreä rakennus, aiottu soittoa, laulua ja näytelmiä varten sekä koristettu kauneilla kuvateoksilla. Ulkomuodoltaan oli se Xerxeen teltan kaltainen ja sisustettu marmorisilla istuimilla. Sen huippuista kattoa kannattamassa oli niiden laivain mastoja, jotka oli sodissa valloitettu persialaisilta.
Partenon.
Nämä rakennukset, joilla Perikles tahtoi maanmiehissänsä herättää ylevyyttä ja jaloa kunnianhimoa olivat kuolemattomia taideteoksia; ne täyttivät katselijan sielun puhtaalla selvyyden ja sopusuhtaisuuden tunteella. Viiden sadan vuoden kuluttua, jolloin ne vielä seisoivat muuttumattomina, lausui niistä eräs kuuluisa kirjailija: "Näille mestariteoksille on annettu sellainen elinvoima, että ne vielä tänäänkin näyttävät ihan äskettäin rakennetuilta; niin suuresti loistaa niistä nuoruuden kukoistus, jota ei mikään aika voi vähentää, ja tuntuu ikäänkuin elävä sielu niistä ainiaan huokuisi."