Suurin kunnia näistä taiteentuotteista tulee Perikleen ystävälle, taiteilija Feidiaalle, joka johti rakennustyötä ja itse teki molemmat Atena-jumalattaren kuvat. Olympiaan teki hän kauniin Zeus-jumalan kuvan (katso kuva edellä), joka ylhäältä virtaavassa valossa istui valtaistuimellaan suuren temppelisalin perällä, pitäen oikeassa kädessään voiton jumalattaren kuvaa ja vasemmassa runsaasti koristettua valtikkaa. Hänen ruumiinsa yläosa oli loistavaa elefantinluuta, alaosa kukilla ja kuvilla koristetun manttelin peitossa. Yhdeksättä sataa vuotta istui tämä jumalan kuva taiteellisesti tehdyllä valtaistuimellaan helleniläisten kunnioituksen ja ylpeyden esineenä.
Sofokles.
Runoudella oli myöskin Perikleen eläessä kukoistusaikansa. Atenan teaatterille, jonka varsinainen alkuunpanija Aiskylos oli, sepitsi pehmeämpiluontoinen Sofokles näytelmiä, jotka ovat kaikkina aikoina pysyneet verrattomina esikuvina. Runoilija oli nuorukaisena itse tanssinut voittojuhlassa Salamiin taistelun jälkeen. Kauniin Antigone-näytelmänsä tähden valittiin hänet Atenan sotapäällikköjen joukkoon. Koska köyhäin pääsyliput julkisiin näytäntöihin maksettiin valtion rahaston varoilla, oli kaikilla kansalaisilla tilaisuus nähdä sellaisia taiteen mestariteoksia ja niistä ammentaa sielun sivistystä.
Kansan elämässä vallitsi myöskin sama henki kuin taiteessa. "Me rakastamme", lausui kerran Perikles, "komeilematonta kauneutta ja velttouteen vaipumatonta tiedettä. Rikkautta me käytämme välikappaleena tosi työhön eikä tyhjään sanoilla kerskaamiseen; eikä köyhyys kellekään meistä ole häpeäksi, vaikka siitä tulee suuri häpeä, jos köyhyyttä ei vältetä työllä. Pitäessämme huolta kotoisesta elämästämme otamme myöskin tehokkaasti osaa yhteisiin toimiin eikä työmieskään suinkaan ole tietämätön yhteiskunnan asioista. Sillä sitä, joka ei ota osaa valtiolliseen elämään, me emme katso rauhan rakastajaksi, vaan hyödyttömäksi ihmiseksi, ja totuutta tajuten voimme me lausua arvostelun taikka ainakin esittää mielipiteen, koska emme katso lausuttua sanaa toiminnan pidättimeksi. Senpä tähden saatan liioittelematta sanoa, että meidän valtiomme on kehityskoulu koko Kreikanmaalle."
Peloponneson sodan aika (431-404).
Sodan syyt ja alku.
Kreikanmaan taivas valasi kirkkaasti sivistyksen kukkia ja voittojen kypsyneitä hedelmiä. Mutta tuolla alhaalla taivaan rannassa oli synkkä raita, ja se kasvoi pian ukkospilveksi, joka oli pimittävä taivaan ja lauetessaan särkevä kukat ja hukuttava hedelmät. Ionialaisten ja dorialaisten heimoerotus oli jo vanhimmista ajoista saakka tuottanut monta riitaisuuksien aihetta. Persialaissota tosin sai aikaan sellaisen yhtymisen, kuin suuren vaaran pelko itsestäänkin vaikuttaa. Mutta kohtapa näkyi, että se yhteys oli vain satunnainen yhdistyminen. Näiden heimojen luonteet olivat siksi liian erilaiset, ett'ei voitu estää pääsemästä epäsopua tuohon sovittuun sointuisuuteen. Vilkas, hienotuntoinen, ripeästi päättävä ionialainen vaivoin voi tulla yhdessä toimeen vakavan, juromaisen, hitaasti punnitsevan dorialaisen kanssa. Päävaltioissa Atenassa ja Spartassa oli eri luonteiden mukaan kehittynyt erilaiset lait. Atenan ne lait olivat muodostelleet kukoistavaksi sivistysvaltioksi, jonka jäsenet halveksivat dorialaisia, noita sivistymättömiä barbaareja, ja antaneet tälle valtiolle kansanvaltaisen muodon, joka kasvatti kopeutta kansassa itsessään ja tuli houkuttelevaksi esimerkiksi naapurivaltioiden suurille kansanjoukoille. Sen sijaan olivat Spartassa kehittyneet lait tehneet siitä rautaisen sotilasvaltion, jossa halveksittiin ionialaisia, noita hempeitä, naismaisia miehiä, ja antaneet tälle valtiolle ylimysvaltaisen muodon, joka vallanpitäjissä kasvatti jäykkää ylpeyttä ja turhaa kansanvallan pelkoa. Sitä paitsi oli Spartan, joka ennen oli pitänyt yliherruutta eli ylijohtoa (hegemoniaa) merelläkin, täytynyt persialaissotain aikana luovuttaa se etu yhä vaurastuvalle Atenalle, jonka hallussa nyt oli suuret rahavarat, paljo liittolaisia ja mahtava laivasto. Vuonna 445 tekivät taistelijat rauhan 30 vuodeksi, päättäen, että kumpikin valtio sai vast'edes pitää liittolaisensa ja ett'ei kellään liittolaisella ollut oikeutta siirtyä vastustajan puolelle. Spartalla oli siis täst'edes oleva Peloponneson ja enimpien Boiotian kaupunkien, vaan Atenalla saarien ja ionialaisten rantakaupunkien yliherruus. Niinpä oli muodollisestikin tehty kaksi toinen toistaan tähtäävää liittoa. Molemmat seisoivat taistelukunnossa ja sodan liekki odotti vain sytyttävää kipinää.
Se singahtikin, kun Kerkyra (Korfu), Korinton siirtopaikka, sotkeutui sotaan emäkaupunkiansa vastaan ja sen johdosta pyysi Atenalta apua, jota sieltä helposti saatiinkin. Atenalaiset lähettivät osan laivastostansa Kerkyralle avuksi. Taistelu silloin laajeni Korinton ja Atenan sodaksi. Korinttilaiset taivuttivat siirtopaikkansa Potidaian luopumaan Atenasta, jolle se siihen asti oli maksanut veroa. Mutta kun atenalaiset nyt pääsivät voitolle, lähettivät voitetut pyytämään apua Spartasta, joka heti lupasi hyökätä Attikaan, jos Atena teki mitään pahaa Potidaia-kaupungille. Atenalaiset alkoivat kuitenkin piirittää sitä ja valloittivat sen vuoden kuluttua. Siten alkoi sota Atenan ja Spartan välillä, joka sota on saanut nimensä Spartan peloponnesolaisista liittolaisista.
Rutto Atenassa.