Sparttalaiset hyökkäsivät kuninkaansa Arkidarnon johdolla Attikaan, polttivat kyliä ja hakkasivat maahan öljypuistoja. Kansa peräytyi Perikleen neuvosta kaupungin muurien sisälle, ryhtymättä taisteluun vihollista vastaan. Mutta toinen maanvaiva, paljon turmiollisempi kuin sota, alkoi raivota tiheään sullotussa ihmisjoukossa, hirvittävä rutto, joka oli tänne levinnyt Afrikasta ja Aasiasta. Kun kesä oli hyvin kuuma ja maalta tulleen väestön täytyi asuskella epäterveellisissä ja kosteissa asunnoissa, kiihtyi siitä taudin voima. Kehen se tarttui, hän tunsi ensin kovaa kipua päässä; silmät tulivat punaisiksi ja vihavoittaviksi, kieli veren karvaiseksi ja hengitys haisevaksi; kova aivasteleminen rupesi vaivaamaan, ja pian siirtyi sairaus alas rintaan ja vatsaan. Iho tuli täyteen rakkoja ja paisumia ja sisällä tuntui niin polttavaa kuumuutta, että moni riisui vaatteensa ja viskautui päistikkaa kylmään veteen. Sitä paitsi vaivasi sairaita alinomainen jano, joka ei lakannut runsaimmastakaan juomisesta. Kuolettava alakuloisuus teki kärsimykset vielä vaikeammiksi, Monikin talo jäi ihan tyhjäksi asujanten kuoleman tähden. Maalta tulleessa väestössä, joka oleskeli joukottain teltoissa ja julkisissa rakennuksissa, raivosi kuolema kauheimmasti. Moni kuolevainen ryömiskeli kaduilla ruumisten seassa, toiset makasivat kaivojen vieressä, joista turhaan olivat etsineet janonsa sammutusta; moni myöskin kuoli temppeliin, jonne oli paennut. Välistä tarttui rutto niin äkisti, että ihmiset kuolivat heti siihen paikkaan. Niiltäkin, jotka paranivat, olivat sekä ruumiin että sielun voimat turmeltuneet; heiltä katosi muisti niin peräti, että he aivan unhottivat entiset asiat eivätkä enää tunteneet toinen toistansa. Luottamus jumaliin lakkasi, kun nähtiin hurskauden ja jumalisuuden joutuvan saman kovan kohtalon alaisiksi; lakien pelko haihtui, kun pahantekijä ei luullut elävänsä niin kauan, että ehtisi kärsiä rangaistuksensa. Nyt uskallettiin paljon enemmin tehdä kaikkea, mitä hyvänsä mieli halusi. Hillittömästi antauduttiin aistillisiin nautintoihin, kun sekä elämää että omaisuutta pidettiin yhtä katoavaisina eikä kukaan enää viitsinyt tehdä työtä, hän kun joka hetki saattoi odottaa pois joutuvansa. Olivatpa atenalaiset siis kovassa ahdingossa, kun rutto raivosi kaupungin sisällä ja vihollinen ulkopuolella.
Nyt aljettiin syyttää Periklestä, joka oli liian suuren ihmisjoukon kokoamisella kaupunkiin vaikuttanut ilman turmeltumisen; hänet erotettiin sotapäällikön arvosta ja tuomittiin rahasakkoon. Hän kyllä kohta sai takaisin entisen asemansa, mutta yhä häntä vielä kohtasi onnettomuuden isku toisensa perästä, kun näet rutto riisti milloin minkin jäsenen hänen perheestänsä. Kauan kesti hänen mielenmalttinsa horjumatta; mutta laskiessaan Atenan tavan mukaan kuolinseppelettä nuoremman poikavainajansa päähän, joutui hän katkeran surun valtaan, niin että hän vastoin tapaansa heltyi kyyneliin ja valitukseen. Viimein tarttui häneen itseensäkin rutto. Hänen ollessaan jo lähellä kuolemaa ylistelivät ympärillä istuvat porvarit hänen avujansa. Hän silloin nousten istumaan sanoi: "Minua kummastuttaa, että te luettelette vain sellaista, jossa onnella on yhtä suuri osa kuin minulla, mutta ette mainitse kauneinta, sitä, että kenenkään atenalaisen ei ole tarvinnut minun tähteni pukeutua murhepukuun." Hänen kuolemansa keskellä näitä kauhun päiviä tuli surulliseksi lopuksi niin loistavalle aikakaudelle.
Alkibiades.
Luonto oli antanut tälle atenalaisten suosikille runsaasti lahjoja. Hänellä oli kaunis vartalo, vilkas olento ja kauniilta sointuva ääni. Hänen sielun ominaisuutensa olivat loistavat, mutta osoitti hän myöskin turmiollista kevytmielisyyttä ja vallatonta uhkarohkeutta. Aikaisin näkyi hänessä ylpeää itsetuntoa. "Purethan sinä kuin nainen", sanoi hänelle kumppani, jonka kanssa hän poikana painiskeli. "En, vaan niinkuin leijona", vastasi Alkibiades. Aikaisin näkyi myöskin lujain perusaatteiden puutetta. Kun hän kerran läksi tervehtimään holhojaansa ja sukulaistansa Periklestä, kuuli hän sinne saavuttuaan Perikleen juuri mietiskelevän tilintekoa, joka hänen oli annettava kansalle. "Eikö olisi parempi", kysyi Alkibiades, "mietiskellä, miten kokonaan pääsisit tekemästä tiliä?" Kansalle hän, vaikka tekikin vallattomia kujeita, oli niin rakas, että, kun hän kerran astui torin poikki, koko kansankokous iloisesti rähisten juoksi hänelle vastaan; ja kun hän hämmästyksissään päästi viittansa alta peltopyyn karkaamaan, unhottivat atenalaiset valtiolliset neuvottelunsa ja läksivät tavoittamaan kiinni peltopyytä.
Kahdeksan vuoden kuluttua Perikleen kuolemasta oli Atenan ja Spartan välillä tehty rauha 50 vuodeksi. "Niiden 50 rauhavuoden kuukaudet tulevat hyvin lyhyiksi", lausui Alkibiades, ja hän piti myöskin sanansa. Hän taivutti kansan (415) päättämään lähettää meriväkeä Sisiliaan auttamaan Segesta-kaupunkia Selinusta ja sen liittolaista Syrakusaa vastaan. Miellyttävällä vakuutusvoimallaan osasi hän helposti hurmata atenalaiset, jotka eivät luonnostaankaan suinkaan olleet varsin ajattelevaiset, ja luvata heille pikaista menestystä. Kansa jo edeltäpäin nautti voitoniloa ja uneksi Sisilian, Kartagon ja Afrikan valloitusta, jonka jälkeen toivottiin olevan Peloponneson valloituksen helppoa. Muhkea laivasto varustettiin ja Alkibiades pääsi päällikköjen lukuun. Mutta ennen laivaston lähtöä kaadettiin yhtenä yönä kaikki Hermeen patsaat, jotka olivat katujen kulmiin pystytettyinä, ja siitä uskonnon häväistyksestä epäiltiin yleisesti Alkibiadesta. Heti laivaston saavuttua Sisiliaan tuli Atenasta laiva noutamaan Alkibiadesta vastaamaan asiasta. Tiellä hän kuitenkin karkasi ja meni sitte Sparttaan, jossa hänet otettiin vierasvaraisesti vastaan. Siellä hän myöskin noudatti Spartan ankaraa elintapaa. Kostaakseen Atenalle antoi hän sparttalaisille hyviä neuvoja, joita he noudattivatkin. He vahvistivat Attikan rajalla Dekeleia-linnan, josta sitte joka vuosi retkeilivät Attikan alueella, sekä lähettivät laivaston Sisiliaan. Attika tuli siten pahasti hävitetyksi ja Sisiliassa kärsivät atenalaiset hirvittävän tappion.
Mutta kohtapa Alkibiades joutui Spartan virastojen epäsuosioon. Silloin hän meni persialaisen maaherran Tissaferneen luo ja osasi taivuttaa hänet Atenan puolelle. Kohta sen jälkeen maanmiehensä kutsuivat hänet kansan päätöksellä takaisin. Kahdessa taistelussa Abydon ja Kyzikon luona voitti hän sparttalaiset sekä maalla että merellä. Kunnioitettuna voittajana palasi hän nyt Atenaan, tuoden runsaan saaliin ja voittomerkkejä sekä 200 vihollislaivan hylkyä, jotka hän oli valloittanut.
Hänen lähestyessään satamaa riensi kaupungin koko väestö sinne, kaikki ihmetellen häntä ja haluten nähdä niin merkillistä miestä. Kun hän nousi maalle, kiintyivät kaikkein katseet häneen eikä kukaan näyttänyt edes huomaavankaan muita päälliköitä. Sitte esiytyi hän kansankokouksessa ja puolustautui syytöksistä, joita oli tehty häntä vastaan. Atenalaiset antoivat hänelle omaisuutensa takaisin, peruuttivat hänestä ennen tekemänsä tuomion ja nimittivät hänet täysvaltaiseksi päälliköksi sekä maalla että merellä.
Kohta sai Alkibiades kuitenkin kokea kansansuosion horjuvaisuutta. Kun hänen apupäälliköistänsä eräs oli vastoin hänen nimenomaista kieltoansa antautunut taisteluun sparttalaisia vastaan ja joutunut tappiolle, syytti kansa onnettomuudesta Alkibiadesta ja otti häneltä pois ylipäällikkyyden. Hän silloin siirtyi Trakiaan, johon hän oli itselleen rakentanut linnan. Sen lähiseudulle saapui atenalainen laivasto. Laivaväki huolettomasti hajautui joka taholle kokoamaan saalista, vaikka sparttalaiset olivat taitavan päällikkönsä Lysandron johdolla lähellä valmiina taisteluun. Alkibiades meni atenalaisten luo varoittamaan päälliköitä ja neuvoi heitä purjehtimaan laivastonsa kanssa Hellespontoon. Mutta hänet karkoitettiin tylyllä vastauksella, että hän ei nyt enää ollut käskijänä, vaan toiset miehet. Mitä hän pelkäsi, toteutuikin kohta. Lysandros hävitti äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä atenalaisten laivaston kokonaan ja hajoitti heidän maajoukkonsa. Se tappio (405) ratkasi sodan. Itse Atena joutui seuraavana vuonna voittajain käsiin; kaupunginmuurit revittiin ja Spartan mieltä noudattava hallitus, "kolmekymmentä tyrannia", asetettiin.
Alkibiades koetti silloin paeta persialaisen maaherran Farnabazon luo, aikoen sieltä mennä edelleen kuninkaan tykö ja koettaa hänen avullansa pelastaa Atenaa. Mutta Lysandroa tyydyttääkseen lähetti Farnabazos kaksi salamurhaajaa surmaamaan pakolaista. Nämä eivät uskaltaneet ryhtyä julki taisteluun, vaan sytyttivät huoneen, jossa Alkibiades vietti yötänsä. Heräten tulen räiskeestä syöksyi Alkibiades, puukko kädessä, ulos liekkien läpi, mutta silloin murhaajat surmasivat hänet etempää ammutuilla nuolilla. Hänen lemmittynsä teki hänelle viimeisen palveluksen, kääri vaatteihinsa ruumiin ja poltti sen sytytetyn huoneen liekeissä.