Ennen taistelun alkua lähetti Dareios Aleksanderille kirjeen, tarjoutuen luovuttamaan sen puolen valtakuntaa, joka oli Eufratin länsipuolella, ja antamaan tyttärensä hänelle puolisoksi. Aleksander vastasi: "Kaksi aurinkoa ei voi paistaa rinnakkain taivaalla, eikä myöskään kaksi maailman-valtakuntaa vallita vierekkäin maan päällä." Parmenion silloin lausui: "Minä ottaisin tarjouksen vastaan, jos olisin Aleksander." Kuningas vastasi: "Niin minäkin tekisin, jos olisin Parmenion."
Vielä taistelun edellisenä aamuna makasi Aleksander niin raskaasti, että Parmenionin täytyi häntä herättää. "Herra," sanoi päällikkö-vanhus, "sinähän makaat, niinkuin jo olisimme voittaneet." "No emmekö sitte ole voittaneet," vastasi kuningas, "kun vihollinen kerran on edessämme?"
Aleksander johti nytkin oikeaa siipeä ja Parmenion vasempaa. Molempain siipien taistellessa riensi eräs persialainen ratsuosasto kiertotietä ryöstämään makedonialaisten kuormastoa. Parmenion sen huomattuaan lähetti heti sanansaattajan ilmoittamaan vaaraa kuninkaalle. Mutta Aleksander vastasi: "Mene takaisin ja sano Parmenionille, että jos voitamme, niin saammehan takaisin oman omaisuutemme, vieläpä anastamme vihollisenkin tavarat." Aleksander tunkeutui oikean siipensä etupäässä siihen paikkaan, jossa Dareios istui vaunuissansa. Kun Dareion ajaja, joka istui hänen edessänsä hevosia ohjaamassa, lävistettiin keihäällä, levisi persialaisarmeijaan huhu, että kuningas itse oli surmattu, ja siitä syntyi suuri häiriö.
Makedonialaisten vasen siipi oli Parmenionin johdolla täll'aikaa ahdingossa. Mutta viimein kuitenkin makedonialaiset pääsivät voitolle sielläkin, kun persialaiset menettivät rohkeutensa, kuullessaan kumppaniensa joutuneen tappiolle toisella siivellä. Siten tuli Aleksanderin voitto täydelliseksi.
Sitte seurasi läheisten tärkeäin maakuntain valloittaminen. Molemmat pääkaupungit, Susa ja Babylon, antautuivat heti ja voittaja sai niistä äärettömän saaliin. Aleksander kiirehti nyt Persepoliisen, koska sai kuulla asujanten aikovan ryöstää Dareion aarteet: hän ehtikin perille hyvään aikaan ja jakeli aarteet urhollisimmille sotilailleen. Mutta kohta Persepoliisen tultuaan hairahtui hän juovuspäissään poltattamaan kauniin kuninkaallisen palatsin, ollen itsekin sen sytyttämisessä osallisena. Pakomatkalla Baktraan kavalsivat Dareion omat palvelijansa ja surmasivat hänet. Aleksander ei suinkaan palkinnut murhamiestä, vaan päin vastoin jätti hänet Dareion äitille, joka hänelle kosti hirmuisesti. Mutta samalla Aleksander itse myöskin tahrasi saavutettujen voittojensa kunniaa kopeudella ja sopimattomalla julmuudella; Parmenionin poika Filotas mestattiin ainoastaan perusteettoman epäluulon tähden, ja kohta sai isäkin kärsiä saman kohtalon.
Indian retki. Aleksanderin kuolema.
Valloitettuaan Baktran päätti Aleksander lähteä retkelle Indiaan, jota maata silloin, niinkuin nykyaikaankin, katsottiin koko maailman rikkaimmaksi. Hän marssi pitkin Indus-jokeen laskevan Hydaspeen varsia. Kaikkialla ottivat läheiset ruhtinaat hänet vastaan alammaisuuden osoituksilla. Ainoastaan Poros-kuningas ei tahtonut taistelutta uhrata valtakuntaansa, vaan kokosi kaiken sotavoimansa ja läksi valloittajaa vastaan. Urhollisen puolustuksen jälkeen joutui hän, menetettyään taistelussa kolmatta kymmentä tuhatta miestä, tappiolle ja viimein vangiksi. Hänet vietiin Aleksanderin eteen, joka häneltä kysyi, millaista kohtelua hän toivoi. "Kuninkaallista", vastasi Poros. "Mutta etkö pyydä mitään enempää?" kysyi vielä Aleksander. "En," vastasi Poros, "sana kuninkaallinen käsittää kaikki." Ihmetellen tätä sielun ylevyyttä, jota ei edes vastoinkäyminenkään näyttänyt voivan kukistaa, antoi Aleksander hänelle takaisin valtakuntansa, vieläpä sitä suurensikin uusilla maakunnilla.
Voitettuaan Poron marssi Aleksander sisämaahan, jossa asuvaiset rauhalliset kansat eivät tehneet sanottavaa vastarintaa. Saavuttuaan lähelle erästä kaupunkia, jossa joukko bramaaneja (indialaisia viisaita) oli koossa, halusi Aleksander puhella heidän kanssansa ja lähetti sitä varten heidän luoksensa filosofi Onesikriton. Hän tapasikin viisitoista bramaania, jotka seisoivat liikahtamatta koko päivän auringon noususta laskuun asti ja sitte yöksi palasivat kaupunkiin. Onesikritos taivutti erään heistä, Kalanon, lähtemään Aleksanderin luo, ja tältä bramaanilta kuningas suurella mieltymyksellä kuuli monta kohtaa bramaanein salaperäisestä opista. Tämä Kalanos, sittemmin tuntien vanhuudenheikkoutensa enenevän, päätti kansansa tavan mukaan itse elämänsä. Hän näet teki itse rovion ja sanottuaan jäähyväiset nousi sille palamaan.
Aleksander marssi edelleen aina Hyfasis- (Bejah-) joelle asti. Sotamiehet olivat jo kauan tyytymättöminä seuranneet häntä ja alkoivat nyt julki kinastuksen, kun hän aikoi mennä vielä senkin joen yli, sekä jyrkästi vaativat paluumatkalle lähtöä. Aleksander silloin vimmassa pysyi kolme päivää teltassaan, mutta viimein hän huomasi välttämättömäksi taipua ja antoi, vaikka harmissaan, paluukäskyn.
Laivaston johtaja Nearkos purjehti pitkin Aasian rantaa Persian lahteen. Aleksander sill'aikaa maajoukon kanssa marssi pitkin Gedrosian polttavia hieta-aavikoita. Vaunut siellä upposivat hietaan, juhdat kuolivat ja moni sotamieskin nääntyi janoon. Kerran olivat sotamiehet löytäneet jostakin vuorenkolosta vähän vettä ja toivat sen kuninkaalle. Aleksander kuitenkin kaatoi veden maahan, sanoen: "Liian vähä tätä on jakaa kaikille."