Noin vuonna 390 hyökkäsi gallialaisia kansanheimoja Etruriaan, ruveten piirittämään Klusiumia, jonka asujamet hädässään pyysivät roomalaisilta apua. Roomalaiset lähettivät gallialaisten luo sanansaattajia kieltämään heitä anastamasta Etruriaa ja muistuttamaan, että heillä ei ollut mitään oikeutta siihen. Mutta gallialaiset vastasivat: "Meillä on oikeus aseissamme: kaikki on urhollisten omaa." Lähettiläät ottivat sitte osaa hyökkäykseen, jonka kaupungin asujamet tekivät, ja tappoivat erään gallialaisen päällikön. Kostaakseen tätä loukkausta läksivät gallialaiset marssimaan Roomaa kohti. Pienen Allia-joen varrella oli taistelu, vaan roomalaiset, peljästyen vihollisten kovaa huutoa, tavatonta suuruutta ja hurjaa näköä, pakenivat lyhyen taistelun jälkeen; osa heistä pelastui uimalla Tiberin yli, vaan muut hakattiin kuoliaaksi. Ainoastaan oikea siipi pääsi jotenkin eheänä pakoon. Pelastuneet sotilaat kokoutuivat Kapitoliumille, jonne myöskin senaatti ja muut hallitusmiehet menivät. Ainoastaan vanhimmat senaattorit jäivät Roomaan kuoleman uhreiksi. He koristivat itsensä kaikilla arvonsa merkeillä ja asettuivat virkaistuimilleen keskelle toria odottamaan vihollisten tuloa.
Gallialaiset, nähdessään Rooman portit avoinna ja muurit tyhjinä, epäilivät alussa jotakin kavallusta, mutta uskalsivat viimein hyvin varovasti levitä kaupunkiin. Huomattuaan senaattorit, jotka liikahtamatta istuivat torilla, luulivat he alussa heitä Rooman suojelusjumalain kuvapatsaiksi. Eräs gallialainen, rohkeampi muita, astui viimein esiin ja veti jotakuta ukkoa parrasta. Vanhus nosti elefantinluisen sauvansa ja löi gallialaista voimakkaasti päähän. Kiukustuen surmasivat gallialaiset silloin senaattori-vanhukset, jonka jälkeen kaupunki ryöstettiin ja poltettiin.
Gallialaiset ryhtyivät nyt piirittämään Kapitoliumia ja nälkään näännyttämään sen puolustajia. Kerran he löysivät kapean polun, joka vei ylös vuorelle, jolle Kapitolium oli rakennettu. Puolen yön aikaan alkoivat he ihan hiljaa kiivetä sitä polkua myöten yksitellen, ja yritys onnistui niin hyvin, että esimmäinen mies pääsi jo aivan kukkulalle, kenenkään roomalaisen tai edes koirankaan havahtumatta. Mutta hanhet, joita Juno-jumalattaren varalla elätettiin temppelissä, alkoivat yht'äkkiä kovasti kaakottaa. Siitä heräsi roomalainen Manlius. Hän heti riensi vaarapaikalle, sysäsi alas esimmäisen gallialaisen, joka juuri oli päässyt ylös kallion laidalle. Hän pudotessaan veti kaikki muutkin kumppaninsa alas. Manliusta ylistettiin suuresti tästä teostansa.
Kun piiritystä oli kestänyt lähes kuusi kuukautta, olivat molemmat puolueet jo taipuvaiset rauhaan. Gallialaiset olivat kyllästyneet pitkään ajanhukkaan, jota paitsi heitä paha kulkutauti surmaeli; linnaan suljetuilla roomalaisilla oli niin suuri näljänhätä, että heidät täytyi syödä kilpensä ja nahka kengistänsä. Roomalaiset siis lähettivät nyt erään sotapäällikön tekemään sopimusta. Gallialaisten päällikkö Brennus suostui lähtemään pois Roomasta ja sen alueelta, jos hänelle punnittiin 1,000 naulaa kultaa. Sitä punnitessa käytti Brennus vääriä painoja, ja kun roomalaiset sitä valittivat, heitti hän kopeasti vielä miekkansa vaakaan, sanoen: "Voi voitettuja!" Mutta Kamillus, joka tällä välin oli nimitetty diktaattoriksi, oli koonnut sotajoukon Etruriassa ja Latiumissa sekä saapui nyt Roomaan. Tultuaan paikalle, jossa neuvottelua pidettiin, huusi hän heti: "Te roomalaiset, ottakaa pois kultanne, ja te gallialaiset, painonne! Raudalla roomalainen ostaa vapautensa eikä kullalla." Seuraavana päivänä gallialaiset voitettiin ja heidän leirinsä valloitettiin; Brennus itse otettiin kiinni ja surmattiin.
Kun nyt roomalaiset saivat jälleen haltuunsa hävitetyn kaupunkinsa, tahtoi osa heistä asettua vähää ennen valloitettuun etrurilaiseen kaupunkiin Vejiin. Mutta Kamilluksen onnistui saada aikaan, että tyydyttiin asumaan vanhassa Roomassa. Kukin sai rakentaa, mihin tahtoi; siten tuli uusi kaupunki hyvin säännöttömäksi muodoltaan. Vanha valtiolaitos uudistettiin nuoremmassa muodossa.
Liciniuksen lait.
Kaksi patrisein etuoikeutta antoi heille yhä edelleenkin muita rasittavan mahtavuuden. He näet yksin saivat olla valtion ylimmissä viroissa ja yksin pitää kaiken valtionmaan. Sitenpä he olivat paljon mahtavammat ja rikkaammat plebejejä. Jo kauan olivat kansantribunit koettaneet valmistella plebejeille oikeutta päästä konsulinvirkaan ja edistää valtionmaan tasaisempaa jakoa. Osaksi olivat he päässeetkin pyrintönsä perille, kun näet erityisillä peltolaeilla oli pieniä maapalstoja jaettu plebejeille ja konsulinvirka oli myöskin jo jonkun aikaa ollut avoinna ja konsulinvaltaiset sotatribunit, osaksi plebejejä, olivat sill'aikaa käyttäneet korkeinta valtaa. Täydellinen luokkain tasa-arvoisuus saavutettiin kuitenkin vasta niillä laeilla, jotka tribunit Licinius ja Sextius saattoivat hyväksytyksi.
Liciniuksen ehdottamat lait määräsivät: että toinen konsuleista oli täst'edes oleva plebeji, että plebejejä piti päästettämän johonkuhun suurista pappiskunnista, että kellään ei pitänyt oleman enempää kuin 500 auranmaata (noin 125 hehtaaria) valtionmaata, ja että velat oli vähennettävä siten, että maksetut korot luettiin pois pääomasta. Kymmenen vuotta patrisit Kamillus-vanhuksen johdolla itsepäisesti vastustivat näitä ehdotuksia. Viimein he kuitenkin taipuivat (vuonna 366), vaan ainoastaan sillä ehdolla, että korkein tuomiovalta oli erotettava konsulinvirasta ja annettava preettorille, joka piti valittaman patriseista. Kohtapa kuitenkin plebejit saivat itselleen tingityksi pääsyn siihenkin virkaan ja vähitellen myöskin kaikkiin muihin.
Niin päättyi tämä taistelu ylimysvallan ja kansanvallan sovintoon. Vanhemmassa Rooman yhteiskunnassa taistelivat nämä voimat taistelunsa lain rajapiirin sisällä ja päätökseksi tuli terveellinen tasapaino ja rauhallinen tasa-arvoisuus säätyjen kesken. Suurten miesten ja kelvollisten kansalaisten kasvattamisessa kilpailivat kauan patrisit ja plebejit keskenään, ja juuri sen tähden, että tie valtion kunniavirkoihin oli molemmille avoinna, saattoi se taistelu tuottaa niin kauneita hedelmiä.
Samnilaissodat.