Sabinalaisheimoon kuuluvat samnilaiset olivat Italian kansain kesken tunnetut ylpeydestään ja sotaisesta rohkeudestaan. Vuonna 342 koettivat he anastaa Kampanian suurinta ja rikkainta kaupunkia Kapuaa. Mutta ahdinkoon joutuneet kampanialaiset antautuivat vapaaehtoisesti Rooman turviin, ja senaatti silloin alkoi samnilaisia vastan hirvittävän taistelun, joka kesti koko 70 vuotta.
Ensimmäisessä sodassa oli verinen taistelu Gaurus-vuoren luona. Siinä roomalaiset ja samnilaiset ensi kerran koettivat voimiansa. Kauan samnilaiset pitivät horjumattoman sankarillisesti puoltansa ja jo oli päivä pitkälle kulunut, vaan silloin Rooman konsuli sotajoukkoineen teki vielä viimeisen rynnäkön. Samnilaiset yön tullessa väistyivät taistelukentältä kauhuissaan, koska, kuten he sanoivat, "roomalaisten silmät paloivat".
Toisessa sodassa houkutteli samnilaisten taitava päällikkö Pontius roomalaiset korkeain kallioiden väliseen ahtaasen laaksoon, jota sanottiin Kaudinan soliksi. Mitään vaaraa aavistamatta johtivat konsulit sotajoukon toisesta suusta alas laaksoon; mutta tultuaan sen toiseen päähän huomasivat he sen suljetuksi suurilla puukasoilla ja kiviröykkiöillä. Silloin he myöskin huomasivat läheisten kukkulain olevan täynnä aseellisia samnilaisia, jotka jo osoittivat heitä kohtaan voittajan kopeutta. Roomalaiset yrittivät taistelemalla päästä läpi, mutta se ei onnistunut. Kun ne jo monta päivää olivat suljettuina ja näljänhätä alkoi heitä vaivata, täytyi heidän lähettää pyytämään Pontiukselta rauhaa. Pontius silloin kysyi vanhalta isältään, mitä hänen pitäisi tehdä. Isä vastasi: "Laske kaikki roomalaiset vapaasti ja loukkaamatta tiehensä!" Pontius kummastellen tuota vastausta ja luullen sanansaattajan kuulleen väärin, lähetti toistamiseen kysymään neuvoa isältä. Ukko silloin vastasi: "Surmaa kaikki roomalaiset ilman erotusta!" Pontius, vielä enemmin hämillään, tuotti luoksensa ukon, ja vanhus lausui: "Sinun täytyy joko surmata kaikki roomalaiset, että heidän voimansa heikkonisi, taikka jättää heidät kaikki loukkaamatta, että he olisivat teille kiitolliset." Pontius ei kuitenkaan tehnyt kumpaistakaan. Hän sen sijaan esitti roomalaisille kaksi ehtoa: joko kuolla taikka astua ikeen alitse.
Kauan epäiltyään roomalaiset viimein pakosta valitsivat jälkimmäisen ehdon. Aseettomina ja puoli-alastomina astui ensin 600 ritaria, sitte konsulit ja viimein koko muu sotaväki; samnilaiset ase kädessä ja pilkallisesti hymyillen katselivat häpeäretkeä. Roomalaisten leiri ja kaikki irtain omaisuus jäi voittajain käsiin. Häpeissään ja kiukuissaan palasivat voitetut viimein Roomaan. Senaatti ei kuitenkaan vahvistanut tehtyä sopimusta, vaan jätti valan rikosta karttaakseen samnilaisille kaikki, jotka olivat suostuneet rauhan tekoon. Pontius ei ottanut heitä vastaan, vaan lausui: "Joko täytyy roomalaisen sotajoukon, joka oli samnilaisten vallassa, jälleen palata entiseen asemaansa taikka täytyy teidän pitää sovittu rauha." Sotaa jatkettiin nyt yhä kiukkuisemmasti. Roomalaisten saavuttamat voitot haihduttivat piankin häpeän, joka oli tullut heidän sotakunniallensa. Samnilaisten täytyi ottaa vastaan rauha, joten he kadottivat suuren osan alueestansa.
Sittemmin alkaneessa kolmannessa sodassa oli samnilaisilla apuna apulilaiset, etrurilaiset, umbrilaiset ja gallialaiset. Neljä Rooman sotajoukkoa läksi eri paikkoihin vihollisia vastaan. Yksi niistä ryhtyi taisteluun samnilaisia ja heihin liittyneitä gallialaisia vastaan Sentinumin luona (295). Kun gallialaiset tekivät ankaran hyökkäyksen sotavaunuillaan ja saattoivat roomalaiset epäjärjestykseen, näytti yleinen pako olevan tulossa. Sinä hetkenä konsuli Decius, niinkuin hänen isänsä eräässä latinalaissodassa juhlallisesti vihitti itsensä ja vihollisen manalan jumalille, peitätti päänsä ja ajatti hevosensa vihollisen tiheimpään ryhmään, jossa hän kuoli lukemattomista iskuista. Kun täten oli jälleen elpynyt usko jumalain apuun, kiihtyivät roomalaiset uuteen taisteluun, joka päättyi vihollisen täydelliseen tappioon. Toisella kerralla Pontius itse otettiin kiinni, vietiin riemusaatossa Roomaan ja siellä mestattiin. Samnilaisten maa hävitettiin ja kansan täytyi tyytyä voittajan määräämiin koviin ehtoihin.
Sota Pyrrosta vastaan.
Tarentum-kaupungin kanssa alkoi riita, kun sen asujamet rauhan aikana olivat hätyyttäneet roomalaisia laivoja, jotka sattuivat purjehtimaan liian läheltä kaupungin satamaa. Rooman lähettiläitä, jotka saapuivat Tarentumiin vaatimaan hyvitystä, loukattiin, ja silloin heti alkoi sota. Tarentumin asujamet kutsuivat avukseen Epeiron kuninkaan Pyrron. Hän oli urhollinen mies, mutta luonteeltaan epävakainen ja seikkailunhaluinen. Taistelussa häntä vastaan sai Rooma ensi kerran nähdä ja kokea Makedonian "falangia" sekä sota-elefantteja.
Ensi taistelussa, joka oli lähelle Liris-jokea, osoittivat roomalaiset suurta urhollisuutta. Seitsemän kertaa johdettiin heidät taisteluun, mutta joka kerran joutuivat he epäjärjestykseen odottamattomasta elefanttein hyökkäyksestä, joilla oli seljässä tornit täynnä jousimiehiä. Viimein joutuivat roomalaiset perin tappiolle. Pyrros lähetti kuitenkin jo nyt Demosteneen oppilaan, taitavan puhujan Kineaan, Roomaan tarjoamaan rauhaa; hän tarjoutui päästämään lunnaitta vapaaksi vangit ja auttamaan roomalaisia valloittamaan Italiaa, pyytämättä siitä muuta kuin heidän ystävyyttänsä. Osa senaatista näytti mieltyvänkin ehdotukseen. Mutta sokea Appius-vanhus silloin kannatti itsensä senaattiin ja taivutti voimakkailla sanoillaan senaatin antamaan ylpeän vastauksen, että Rooma ei voinut ryhtyä mihinkään neuvotteluihin Pyrron kanssa, ennen kuin hän sotajoukkoineen poistui Italian alueelta.
Askulumin luona oli sitte uusi taistelu, jossa Pyrros vasta toisena päivänä, menetettyään paljon väkeä, pääsi hiukan voitolle. Kun hänelle toivotettiin onnea tästä menestyksestä, vastasi hän: "Vielä yksi sellainen voitto, niin minä olen hukassa." Nytkin hän tarjosi rauhaa, mutta yhtä turhaan.
Pyrros sai myöskin nähdä roomalaisten lahjomatonta rehellisyyttä. Turhaan koetti hän rahoilla ja lupauksilla lahjoa rehellistä Fabricius-konsulia. Sittemmin kirjoitti kuninkaan lääkäri Fabriciukselle kirjeen, tarjoutuen määrätystä palkinnosta myrkyttämään kuninkaan. Fabricius ei ottanut tarjousta vastaan, vaan päin vastoin ilmoitti asian kuninkaalle, joka ihmetyksissään huudahti: "Ennen aurinko eksyisi radaltaan kuin Fabricius oikealta tieltä."