Osiriin tarun ovat kertoneet kreikkalaiset kirjailijat, jotka ehkä ovat sen huonosti käsittäneet ja väärin kirjoittaneet. Kuitenkin lienee se yksityiskohdissaankin alkuansa tarkoittanut Niiliä ja Egyptinmaata. Toisen selityksen mukaan on Osiris nouseva aurinko, Isis aamunkoitto ja Horus puolipäivän aurinko; heidän vihollisensa Set on silloin yön pimeys ja hänen puolisonsa Neftys auringonlasku.
Ftahia, tulen jumalaa, palveltiin Memfiissä valon isänä, joka "vierittelee munaansa (aurinkoa) taivaalla". Hänen vertauskuvanansa oli kovakuoriainen, jota siis pidettiin pyhänä ja usein kuvattiin vierittämässä muniansa lannassa. Härkä oli Apis nimellä hänelle pyhitetty, ja tästä kehittyivät omituiset uskonnolliset menot. Määrättyjen vuosien kuluttua tuotiin näet Apis esiin mustan härjän muodossa, jolla oli valkoinen nelikulma otsassa, kotkan kuva seljässä ja kuoriainen kielessä. Etelä-Egyptistä, jossa sitä ensin näytettiin, vietiin se suuren pappijoukon ympäröimänä suurilla juhlallisuuksilla Memfiisen Apis-temppeliin. Kalliita mattoja oli levitetty tielle, jota myöten härkä astui komeilla peitteillä verhottuna; papit, jotka sitä saattoivat, lauloivat pyhiä lauluja, ja yli koko maan vietettiin ilojuhlia. Apista elätettiin sitte temppelissä ja hänen kuoltuaan pidettiin surujuhlia.
Amun-Ra, auringon jumala, oli Ylä-Egyptissä jumalanpalveluksen pääesineenä. Jumalaistaru kertoo, mitenkä hän tarkoilla aseillaan kaatoi jättiläiskäärmeen Apapin, pimeyden jumalan. Aurinkoa ajateltiin hänen laivaksensa, jolla hän purjehti taivaan valtamerta. Kaksitoista kiertotähteä oli hänellä palvelijoina, ja tähtisikeröt (konstellatsionit) kuuluivat hänen taruunsa. Koska aurinko kulkee oinaan tähdistön läpi, kuvattiin Amun-Ralla olevan oinaan pää.
Aurinkovuoteen perustuvan ajanluvun vertauskuvana oli Foinix-lintu, joka kuvasi kautta katoavien vuosisatain yhä jatkuvaa aikaa. Hän eli, kertoo tarina, 500 vuotta, joiden kuluttua hän itse teki rovionsa ja siinä poltti itsensä; mutta rovion liekeistä nousi uusi nuorentunut Foinix, yhtä kaunis kuin entinenkin.
Eläinmaailman katsottiin olevan yhteydessä jumaluuden kanssa ja esittävän vertauskuvia siitä. Niilin krokodiileja pidettiin muutamissa paikoissa pyhinä, ja Memfiissä oli niillä komea temppeli, mutta samalla kannettiin myöskin kiitollisuusuhria ikneumonille, joka syö krokodiilin munia. Pyhä oli ibis-lintu, joka näyttäytyy silloin, kuin Niilin vesi on korkeimmillaan, ja jota sentähden tervehdittiin palaavan Osiriin sanansaattajana. Pyhiä olivat myöskin kissat ja koirat; tulipaloissa egyptiläiset ennemmin huolehtivat kissojen pelastamista kuin tulen sammutusta; kun koira kuoli, ajelivat talon asukkaat päänsä, niinkuin rakasta sukulaista surressa.
Egyptin uskonnon etevimpiä vertauskuvia oli sfinksi, makaavan leijonan kuva, jolla oli ihmisen tai välistä oinaan pää. Tämän ihmeolennon merkitys oli salaperäinen. On huomautettu, että tuo omituinen ihmis- ja eläinmuotojen yhdistys osoittaa egyptiläisten uskonnon ja maailmankäsityksen laatua. Niinpä he ottivat eläinmuodot avuksi myöskin jumaliansa kuvatessaan. Osiris sai härjän, Isis lehmän ja Amun oinaan pään.
Egyptiläisillä vasta esiytyy ensi kertaa jonkinlainen käsitys sielun kuolemattomuudesta ja kostosta kuoleman jälkeen. Se oppi oli kerrottuna "Kuolemankirjassa", josta täydellisempi tai vajavampi ote tavallisesti pantiin haudatun ruumiin viereen. Sielun luultiin kuolinhetkenä eroavan ruumiistaan ja joutuvan "kuoleman valtakuntaan" (manalaan), jossa sen täytyi suorittaa monta eri työtä: taistella käärmeitä ja krokodiileja vastaan sekä viimein seisoa tekemässä elämästään tiliä manalan ankaralle tuomarille Osiriille ynnä hänen apulaisilleen, kahdelleviidettä jumalalle. Kukin näistä apulaisista tutki erilaatuisia syntejä; siispä luettiin kaksiviidettä kuolemansyntiä, joista sielu piti tunnustettaman vapaaksi, ennenkuin hän voi välttää manalan rangaistukset. Jos hänet vapautettiin, sai hän yhdessä auringonjumalan ja hänen seurueensa kanssa purjehtia aurinkoveneessä päivällä pitkin taivasta, yöllä maan alla. Viimein sielu jälleen yhdistettiin ruumiisensa, joka siten heräsi puhtaampaan ja parempaan elämään. Tämän uskonsa mukaan egyptiläiset pitivät erityistä huolta vainajain ruumeista, jotka hyvin huolellisesti palsamoitiin ja sitte säilytettiin lujissa hautakammioissa.
Kun joku kuoli, annettiin ruumis heti palsamoitavaksi. Talon erilaisen varallisuuden mukaan valmisteltiin ruumista kolmella eri tavalla. Kallein tapa oli sellainen, että otettiin pois aivot ja sisukset, täytettiin vatsa kalleilla yrteillä ja maustimilla ja ruumis pantiin natroniin eli lipeäsuolaan seitsemäksikymmeneksi päiväksi. Toiset tavat olivat yksinkertaisemmat ja helpommat. Papillinen tuomioistuin saattoi kieltää hautauksen, jos vainaja oli viettänyt häpeällistä elämää; kuninkaatkin pelkäsivät sitä rangaistusta.
Kun papit olivat laajaoppisia miehiä, kohteli kansa heitä taika-uskoisella kunnioituksella. Niinkuin heillä oli suuri vaikutusvalta hallitukseen, niin myöskin yksityishenkilöt olivat kaikissa asioissaan heidän holhouksensa alaiset. Papit olivat tuomareina kaikissa riidoissa, lääkitsivät kulkutauteja, sekä unenselittäjinä ja ihmeentekijöinä ympäröitsivät itsensä yliluonnollisella loistolla. He sääsivät koko joukon sääntöjä elintavasta, ruokajärjestyksestä ja puhtaudesta, joten egyptiläisten kotielämä oli täpö täynnä uskonnollisia, pappein valvonnan alaisia toimituksia.
Memfis, Pyramiidit. Katakombit.