Pianpa nyt kukistettiin merirosvojen hirvittävä voima. Välimeri jaettiin kolmeentoista piiriin ja määrättiin kuhunkin eri päällikkö. Nämä tehokkaalla yhdysvaikutuksella puhdistivat läntiset rannat, jota vastoin Pompejus päävoiman kanssa purjehti suorinta tietä Aasiaan. Jo matkalla antautui monta merirosvoa ja heitä kohdeltiin säästäen, että muut helpommin taipuisivat kuuliaisuuteen. Ratkasevalla merivoitolla päätettiin viimein tämä sotaretki. Kolmessa kuukaudessa oli siis Pompejus uudistanut turvallisuuden merillä, valloittanut tuhat linnoitettua paikkaa ja ottanut 20,000 rosvoa vangiksi, jotka muutti Kilikian sisäosaan, jossa heistä syntynyt kaupunki sai Pompejopolis-nimen.
Heti kun Pompejus tavallisella ripeydellään oli kolmessa kuukaudessa lopettanut tämän sodan, ehdotti eräs kansantribuni, että hänelle uudestaan annettaisiin laaja valta hänen lopettaakseen uutta Mitridateen alkamaa sotaa, jota toinen päällikkö Lukullus oli tähän asti käynyt. Ehdotus hyväksyttiin, mutta eipä Pompejus tästä nimityksestä juuri iloinnut. "Voi noita alinomaisia taisteluja!" huudahti hän; "jospa kerrankin saisin turvassa kateudelta elää maatilallani puolisoni kanssa!" Syystäpä hän tähän aikaan saattoikin olla kyllästynyt kunnianosoituksiin.
Nopea oli nytkin Pompejuksen menestys. Mitridateen täytyi heti alussa peräytyä aina Eufratin rannalle asti. Eräänä yönä kerrotaan kuninkaan unissansa olleen purjehtivinaan monen seuralaisen kanssa Ponton vesillä; mutta yht'äkkiä näki hän aluksensa hajonneen ja kaikkein seuralaistensa kadonneen. Siitä unesta herätti hänet sanansaattaja ilmoittaen Pompejuksen äkkiarvaamatta hyökänneen päälle. Kaikki vastustus oli turha. Laskeutuva kuu valasi veristä kenttää, jossa toistakymmentä tuhatta Mitridateen miestä makasi. Voitettu pakeni kohta sukulaisensa Armenian kuninkaan Tigraneen luo. Mutta Tigranes, huomaten voimattomuutensa, luopui hänestä ja laski nöyrästi kuninkaallisen otsakoristeensa Pompejuksen jalkain juureen, tyytyen siihenkin, että sai pitää valtakuntansa. Mitridates silloin pakeni Krimin niemelle ja varusti siellä uutta sotaretkeä.
Pompejus läksi etelää kohti Syriaan, teki sen maan Rooman maakunnaksi ja ratkasi Palestinassa kahden Makkabi-sukuisen veljeksen valtaistuin-riidan.
Kuultuaan Mitridateen kuolleen hänen omassa perheessään tapahtuneen kavalluksen uhrina palasi Pompejus Pontoon ja järjesti siellä perin pohjin kaikki Aasian asiat. Ponton ja Kilikian hän teki Rooman maakunniksi, erotteli ja asetteli ruhtinaita, sekä paloitteli ja yhdisteli heidän maitansa. Viimein hän voitostaan iloiten palasi Italiaan (61).
Roomassa tällä välin syntyi lavea salaliitto, joka uhkasi kaupungin rauhaa. Katilina, ollen hyvälahjainen ja ylhäissukuinen, mutta pahatapainen ja suunnattomasti velkautunut mies, oli tuon rikoksellisen yrityksen alkuunpanija. Häneen yhtyi tyytymättömiä ia köyhtyneitä henkilöitä kaikista yhteiskunnan luokista. Kymmenen senaattoria ja monta muuta ylhäistä miestä oli salaa hänen liitossaan ja samalla hän osasi koota puolellensa suuren joukon irtainta roskaväkeä. Salaliittolaiset aikoivat surmata konsulit, sytyttää kaupungin tuleen ja sitte alottaa hirmuhallitusta tuon sekasorron aikana. Mutta konsuli Cicero, Rooman suurin puhuja, alhaissukuinen, mutta isänmaallinen ja jalomielinen mies, sai ilmi ja tukeutti nuo vehkeet. Oltuaan itse murhanyrityksen uhrina kutsui hän senaatin "suojelevan Jupiterin" temppeliin. Katilina oli myöskin niin uhkarohkea, että saapui sinne. Sanoilla "kuinka kauan käytät väärin kärsivällisyyttämme, Katilina?" alkoi konsuli pontevan puheen, paljastaen hänen aikeensa ja osoittaen hänen oikean luonteensa kaikille kunnon kansalaisille. Katilinan lähellä istuvat senaattorit siirtyivät hänestä etemmäksi kuin ruttotautisesta. Häpeissään ja kiukuissaan kiiruhti Katilina kaupungista sen sotajoukon turviin, jonka hänen puoluelaisensa olivat tällä välin koonneet Etruriassa. Ciceron valppauden kautta saatiin kuitenkin Roomaan jääneet salaliittolaiset syyllisinä vangituiksi. Viimein Katilinan joukkokin voitettiin Etruriassa ja päällikkö itse kaatui hurjasti taistellen. Salaliittolaisten asia oli sitte päätettävänä senaatissa. Kaunopuheisesti varoitti Caesar läsnä olijoita tekemästä kuolemantuomiota, joka ilman kansan päätöstä hänen mielestään oli laiton; mutta taipumattoman Kato nuoremman ja konsuli Ciceron vaikutuksesta tehtiin päätös päinvastaiseen suuntaan.
Pompejuksen paluu. Triumviraatti. Mielten ollessa vielä kuohuksissa näistä tapauksista nousi Pompejus sotajoukkoineen Italian rannalle maalle. Hänen edellään kulki kummallisimpia huhuja, ja kaikki olivat levottomat, kun näet pelättiin hänen heti johtavan sotaväkensä Roomaa vastaan ja asevoimalla perustavan yksinvaltansa. Mutta heti Italian manterelle päästyään kutsui Pompejus kokoon sotamiehensä, piti heille puheen, kiittäen heitä hyvästä palveluksestaan, ja päästi koko väen hajalle. Tätä Pompejukseen lainkuuliaisuutta ylisteltiin syystä kyllä hyvin suuresti. Kun hänen nähtiin aseettomana ja ainoastaan muutamain ystävien seurassa, matkustavan Italian kaupunkein kautta, tulvi suuret ihmisjoukot kokoon häntä katsomaan ja saattamaan. Roomassa piti hän kolmannen riemusaattonsa, joka kesti kaksi päivää ja oli loistavampi kaikkia, kuin siihen asti oli nähty. Tauluissa, joita kannettiin riemusaaton edellä, oli luettavana 15 voitetun kansan, 1,000 valloitetun linnan, lähes 900 kaupungin ja 800 laivan nimet; sitä paitsi oli hän jälleen rakennuttanut 39 hävitettyä kaupunkia. Kalleuksien joukossa, joita kannettiin, oli 33 helmikruunua, 9 kaapin täyttä kultaisia juoma-astioita, Mitridateen kallis sormus- ja jalokivi-kokoelma, hänen kullasta valettu, 8 kynärää korkea rintakuvansa, hänen kuningasistuimensa ja paljo muita kalleuksia. Voittajan edellä astui 324 ylhäistä vankia ilman kahleita, niiden joukossa viisi Mitridateen lasta, Triganeen puoliso ja toinen poika sekä juutalaisten kuningas Aristobulus. Viimein saapui jalokivistä loistavissa riemuvaunuissa Pompejus itse, yllänsä Mitridateen aarekammiosta otettu varustus, jonka sanottiin olleen Aleksanderin omana.
Jos Pompejus oli luullut voivansa hallita Rooman yhteiskuntaa ilman sotajoukkoa ainoastaan nimensä loistolla, niin pettyi hän siinä kokonaan. Katon toimesta, joka oli yksinvallan verivihollinen ja johon myöskin Pompejuksen vihamiehet Krassus ja Lukullus yhtyivät, kohtasi hän odottamatonta vastarintaa; senaatti meni vastustuksessaan niinkin pitkälle, ett'ei hyväksynyt hänen Aasiassa toimittamaansa järjestystä. Pompejus silloin liittyi kansanpuolueesen, mutta väkivaltaisen ja pahamaineisen kansantribunin Klodiuksen yhteys vahingoitti hänen pyrintöjänsä. Paremmaksi tueksi tuli hänelle Caesar, joka, pidettyään hyvällä menestyksellä päällikkyyttä Espanjassa, nyt saapui Roomaan hakemaan konsulin virkaa ja jonka onnistui heti tultuansa sovittaa keskenään Pompejus ja Krassus. Nämä kolme miestä tekivät nyt liiton auttaakseen toinen toistansa. Pompejus, Krassus ja Caesar eli kunnia, rikkaus ja nero nyt siis kolmena eri henkilönä yhtyivät hallitsemaan Roomaa. Heidän puoluelaisensa olivat yhtyneinä sekä senaatissa että kansankokouksessa mahtavana enemmistönä, jota ei kukaan voinut vastustaa. Caesar, joka nyt todellakin tuli konsuliksi vuodeksi 59, hyväksytti kansankokouksella Pompejuksen toimittaman Aasian järjestyksen sekä saattoi aikaan päätöksen, että osa valtion maista oli jaettava sotamiehille, jotka siten vielä enemmin kiintyivät liitossa oleviin johtajiin. Vuoden lopulla Caesar määräytti itselleen Illyrian ja lähimmän Gallian maaherrakunnaksi viideksi vuodeksi ja senaatti siihen vielä lisäsi etäisemmänkin Gallian maaherruuden, salaisesti toivoen Caesarin siellä sotkeutuvan kaikenlaisiin vastuksiin ja siten paraiten pysyvän poissa Roomasta. Vahvistaakseen yhteyttänsä Pompejuksen kanssa antoi Caesar tyttärensä Julian hänelle vaimoksi. Hän osasi myöskin poistaa Roomasta kaksi miestä, jotka olivat arvanneet hänen salaiset aikeensa ja saattoivat tulla vaarallisiksi niille. Ne miehet olivat Kato ja Cicero. Kato lähetettiin Kypros-saareen tekemään sitä Rooman maakunnaksi ja kansantribuni Klodiuksen toimesta täytyi Ciceron lähteä maanpakoon. Kohtapa saatiin kokea, että Caesar oli oikeassa sanoessaan: "maakunnastani Galliasta minä tallaan kaikkia teitä jaloillani."
Caesar Galliassa (58-49). Maakunnassaan Galliassa teki Caesar urhotöitä, joiden rinnalla Pompejuksen sotakunnia hälveni. Alppein tuonpuolisesta Galliasta oli roomalaisilla ainoastaan kaakkoinen osa (Provence, Daufine ja osa Languedoc'ia). Sitä maakuntaa uhkasi vaarallinen rynnäkkö, jonka sotaisat helvetialaiset ja muut heidän naapurikansansa aikoivat tehdä, saadakseen parempia asuinpaikkoja. Liikkeelle läksi noin 370,000 ihmistä, niiden joukossa vähintään 90,000 sotakuntoista miestä. Kun moni gallialaiskansa valitteli näiden tulokasten hävittelyä, läksi Caesar sukkelasti heille vastaan. Kaksikymmentä päivää kului helvetialaisilta laivasiltain tekoon Saone-joen poikki. Kun sitte kolme sotaväen osastoa ehti joen yli, hyökkäsi Caesar yht'äkkiä neljännen päälle, joka vielä oli joen toisella puolella, ja voitti sen täydellisesti. Toisena päivänä teetti hän sillan ja vei väkensä joen yli. Helvetialaiset, nähdessään Caesarin saaneen aikaan yhdessä päivässä, mitä he tuskin olivat ehtineet kahdessa kymmenessä, peljästyivät ja alkoivat hieroa sovintoa, vaikka turhaan. Ratkaseva taistelu oli lähellä nykyistä Autun'ia, jossa roomalaiset kiihkoisen taistelun kautta saavuttivat täydellisen voiton. Helvetialaiset peräytyivät niinkuin ennen kimbriläiset vaunulinnaansa, jossa he vielä kauan yhdessä vaimojensa ja lastensa kanssa puolustautuivat epätoivon rohkeudella. Vasta sitte, kuin tämä viimeinen turva oli valloitettu, läksivät he pakoon. Mutta sittemmin nöyrtyen voittajan edessä saivat he häneltä rauhan ja luvan palata kotimaahansa.
Germanialainen kuningas Ariovistus oli gallialaiskansan sekvanilaisten liittolaisena tullut Reinin toiselta puolen suuren ihmisjoukon kanssa. Mutta hän riistikin sekvanilaisilta kolmannen osan heidän maastansa ja aikoi sinne tuoda vielä enemmän maanmiehiänsä ja siten hankkia lujaa jalansijaa Galliassa. Ne kansat, jotka pelkäsivät itsellensä tulevan Ariovistuksen vaaralliseksi, kääntyivät Caesarin puoleen. Caesar, katsoen tarpeelliseksi estää germanialaisten vaarallista siirtymistä Galliaan, vaati Ariovistusta päästämään vapaiksi niitä, jotka hän oli pakottanut alammaisuuteensa, ja kielsi häntä tuomasta enempää germanialaisia Reinin yli. Ariovistus vastasi ylpeästi, ja silloin alkoi sota. Ratkaseva taistelu oli lähellä sekvanilaisten pääpaikkaa, nykyistä Besançon'ia. Germanialaisten hurjan urhollisuuden ja hirvittävän näön sanoma levitti kauhua roomalaisjoukkoon, mutta kuitenkin onnistui Caesarin voimakkaalla puheella rohkaista legionejansa. Ariovistus puolestaan kauan kartteli taistelua, koska hänen joukkonsa mukana kulkevat tietäjänaiset olivat julistaneet, ett'ei hän ollut voittava ennen uutta kuuta. Saatuaan sen kuulla päätti Caesar heti hyökätä, koska ehkä hänen sotamiehensä siten saattoivat katsoa tuota ennustusta hyväksi enteeksi roomalaisille. Germanialaiset olivat asettuneet vaunulinnan eteen, jonka sisällä heidän vaimonsa ja tyttärensä seisoivat tukka hajalla käsiään väännellen ja rukoillen miehiä suojelemaan heitä orjuuden surkeasta kohtalosta. Nyt alkoi verinen taistelu. Germanialaisten hurja urhollisuus ja kiihkeä raivo eivät saaneet mitään aikaan roomalaisten horjumatonta levollisuutta ja varmaa sotataitoa vastaan. Lyhyet, vaan terävät roomalaismiekat tekivät tiheään sulloutuneissa vihollisjoukoissa hirvittävää tuhoa. Yli 80,000 germanialaista sanotaan kuolleen taistelussa tai pakomatkalla. Itse Ariovistus pääsi hengen vaaralla pienessä veneessä pois Reinin toiselle puolen.