Mariuksen hallitessa Roomassa eli Pompejus tiluksillaan, mutta hänen kuoltuaan alkoi hän taas toimia. Huomatessaan ylhäisimpäin ja korkeimmissa viroissa olijain joka taholta tulvivan Sullan leiriin, ei hän tahtonut osoittaa olevansa pakolainen eikä kykenemätön avunhakija. Senpä tähden hän omilla varoillaan pestasi sotilaita ja moni myöskin meni hänen puolelleen, niin että hänelle pian kokoutui kolme legionia. Sullan lähestyessä joukkoineen käski Pompejus koko väkensä asettumaan ikään kuin katselmukseen muhkeimmissa varustuksissansa. Sen nähtyään Sulla hyppäsi maahan ratsunsa seljästä, astui Pompejukselle vastaan ja tervehti häntä imperaattoriksi. Sitte Pompejus voitti Sisiliassa kansanpuolueen. Hänen palatessaan sanoi Sulla häntä "suureksi" ja nousi istuimeltaan hänen edessänsä, mutta kun Pompejus pyysi riemusaattoa, ei diktaattori sitä myöntänyt, koska sellainen kunnia voi tulla ainoastaan konsulien ja preettorien osaksi. Rohkeasti vastasi Pompejus: "useammat ihmiset kumartavat nousevalle kuin laskeutuvalle auringolle." "No, vietä sitte riemusaattosi!" virkkoi Sulla äkeissään; mutta sen riemusaaton jälkeen olivat he ystävät ainoastaan puolittain.
Vähän nuorempi Pompejusta oli hänen tuleva kilpaveljensä ja voittajansa Julius Caesar. Tässä henkilössä olivat harvinaisella tavalla yhtyneinä molempain puolueiden edut ja edellisten puolueenjohtajain paraat ominaisuudet. Kuuluen ylhäiseen sukuun, joka sanoi polveutuvansa kuningas Ankus Martiuksesta, jopa myöskin trojalaisesta sankarista Aineiaasta, peri hän syntymänsä kautta jotakin ylevää ja suurta; hienoista, melkein naisekkaista kasvoista, notkeasta käynnistä ja sievästä, kohteliaasta seurustelutavasta näkyi selvään ylimys. Mutta Mariuksen sukulaisena oli hän liian lähellä kansanpuolueen päämiestä, voidakseen pysyä sille puolueelle vieraana, varsinkin kun hänen sielun ominaisuutensa tekivät hänet kansan suosikiksi. Sekä ajatuksissa että töissä osoitti hän tyyntä selvyyttä ja varmaa johdonmukaisuutta, joka näkyi sekä hänen yksinkertaisesta ja samalla vakuuttavasta esitystavastaan että vielä enemmän hänen toimintatavastaan, hän kun ei koskaan erehtynyt oikeasta hetkestä, ei koskaan luopunut perusaatteistaan eikä jättänyt mitään työtä keskoiseksi.
Sullan palattua, jolloin kaikki vapisivat tuon mahtavan miehen edessä, otti Caesar puolisokseen Cinnan tyttären ikään kuin hän ei vielä ennen olisi ollut kyllin lujasti sidottu kansanpuolueesen. Sulla silloin käski häntä eroamaan nuoresta vaimostansa. Sellaista mahtavan diktaattorin käskyä oli nöyrästi totellut Pompejus, joka myöskin oli tähän aikaan rakentanut Sullalle vastenmielisen avioliiton. Mutta Caesar pysyi horjumattoman itsepäisenä eikä totellut. Silloin kirjoitettiin rohkean nuorukaisen nimi proskriptsioni-luetteloon. Kaksi ylimystä, Julius-suvun sukulaista, rukoili hartaasti diktaattorilta armoa kuolemaan tuomitulle, kunnes hän viimein kyllästyen heidän anelemiseensa taipui ja sanoi: "Olkoon menneeksi sitte! Mutta omaksi turmioksenne se tulee, sillä siinä nuorukaisessa on enempi kuin yksi Marius."
Roomasta matkusti Caesar Vähä-Aasiaan, aikoen siellä erään etevän opettajan johdolla edistyä puhetaidossa. Matkalla merirosvot, joita silloin liikkui kaikilla vesillä, ottivat hänet kiinni ja pitivät kuusi viikkoa vankinaan. Kun rosvot pyysivät lunnaiksi kahtakymmentä talenttia, moitti Caesar heitä, että pyysivät niin vähän hänen arvoisestaan miehestä, ja lupasi maksaa viisikymmentä. Hän lähetti seuralaisensa lainaamaan lunnaiksi rahaa, mutta pysyi itse lähes neljäkymmentä päivää rosvojen luona ja saavutti sellaisen kunnioituksen, ett'ei hän näyttänyt olevan heidän vankinsa, vaan herransa. Kun rosvot eivät kyenneet käsittämään runoelmia, joita hän heille luki, sanoi hän heitä raaoiksi barbaareiksi. Käydessään levolle käski hän heitä olemaan hiljaa, ja milloin rosvot eivät totelleet, uhkasi hän ikään kuin leikillä ristiin naulita heidät. Kun rahat saapuivat ja Caesar pääsi vapaaksi, hankki hän Miletosta laivoja ja hyökkäsi äkisti rosvojen päälle ja vangitsi heidät. Karttaakseen tarpeetonta kiduttamista kuristutti Caesar kuoliaaksi kaikki vangit, mutta heidän ruumiinsa ristiin naulittiin tuon uhkauksen sanain mukaan.
Caesarin palattua Roomaan huomattiin piankin hänen kaunopuheisuutensa ja muut etevät ominaisuutensa. Epäilemättä hän myöskin heti osoitti, mille puolelle hän tahtoi asettua. Kun Mariuksen leski tähän aikaan kuoli, piti Caesar, hänen veljensä poika, muistopuheen ja sitte rohkeasti vastoin nimenomaan julistettua kieltoa pystytti jälleen Mariuksen kuvapatsaan. Kansa katsoi tätä tekoa enteeksi ja Caesaria tulevaisuuden mieheksi.
Luovuttuaan preettorin virasta läksi Caesar Roomasta hallitsijaksi Espanjaan. Helposti voitiin huomata, että hänen kunnianhimonsa tavoitteli suuria pyrinnöitä. Matkalla Alppein ylitse saapui hän huonoon kylärähjään. Hänen seuralaisensa silloin kysyivät, kilpailtiinko sielläkin arvosta ja kunniasijasta. "Tietysti," vastasi Caesar, "ainakin minä ennemmin tahtoisin olla ensimmäisenä miehenä tällaisessa kylässä kuin toisena miehenä Roomassa."
Pompejus Sertoriusta vastaan (76-72). Orjasota (73-71). Sertorius, Mariuksen jaloimpia puoluelaisia, oli päässyt pakenemaan Afrikkaan. Lusitanilaiset kutsuivat häntä päälliköksensä ja hän otti vastaan tarjouksen. Kohta osasi hän tehdä itsensä niin rakastetuksi, että monta Espanjan kansaa liittyi häneen. Hän harjoitteli väkeänsä roomalaiseen sotataitoon ja opetutti espanjalaisten lapsille kreikkalaista ja roomalaista sivistystä. Johtotaitonsa avulla puolustautui hän kauan montakin roomalaispäällikköä vastaan, käyden vain pikku sotaa, johon vuorinen maa erittäin hyvin soveltui. Menestyksen mukaan laajeni myöskin hänen näköpiirinsä, niin että hän teki läheisen liiton kuningas Mitridateen kanssa, järjestääkseen hänen avullansa kaikki olot parempaan kuntoon. Pompejus, joka nyt lähetettiin Espanjaan, varusti suurimmaksi osaksi yksityisillä varoillaan suuren sotajoukon, 30,000 miestä jalkaväkeä ja 1,000 ratsumiestä. Eipä hän pitkään aikaan kuitenkaan saanut mitään tehdyksi taitavalle vastustajalleen. Viimein kuitenkin Sertoriuksen kavalasti murhasi oma alapäällikkönsä Perperna ja ryhtyi johtamaan hänen sotajoukkoansa. Pompejus marssi heti Perpernaa vastaan ja saavutti täydellisen voiton. Vangittu päällikkö antoi Pompejukselle paperinsa, jotka todistivat monen roomalaisen senaattorin salaa kuuluneen Mariuksen puolueesen. Mutta Pompejus poltatti ne paperit lukematta ja mestautti Perpernan.
Samaan aikaan raivosi Italiassa hirmuinen orjakapina. Jo kauan olivat roomalaiset ilokseen katselleet julkisissa huvituksissa miekkailijain eli niin sanottujen gladiaattorein taistelua keskenään hengen edestä. Alussa käytettiin siihen vankeja ja kuolemaan tuomittuja pahantekijöitä; mutta kun kansan mieltymys sellaisiin näytelmiin kasvoi, ostettiin orjia, harjoitettiin niitä erityisissä miekkailukouluissa ja sitte vuokrattiin miekkailuhuvien toimittajille. Sellaisesta miekkailukoulusta Kapuasta karkasi rohkea trakialainen Spartakus, joka ennen oli ollut sotamiehenä, 60 tai 70 kumppanin kanssa. Roomalaisen päällikön takaa-ajamina pysähtyivät nämä orjat Vesuvius-vuoren kukkulalle ja roomalaiset piirittivät vuoren. Mutta piirittäjäin maatessa eräänä yönä leirissään hinautuivat miekkailijat palmikoituja viiniköynnöksiä myöten alas pitkin jyrkkiä rinteitä, hyökkäsivät makaavain vihollisten päälle ja tuottivat heille perinpohjaisen tappion. Kohta kasvoi nyt orjain luku, niin että heitä oli kokonainen sotajoukko. Kahdella voitolla raivasi Spartakus väelleen tien Alpeille, aikoen siellä päästää väkensä, jossa oli enimmäkseen gallialaisia ja trakialaisia, hajalle, niin että kukin voisi palata kotiinsa. Mutta saaliinhimoiset joukot halusivat ryöstää Roomaa ja pakottivat hänet palaamaan. Krassus, sen ajan rikkain roomalainen, yksin uskalsi ruveta kaupungin peljästyneiden porvarien johtajaksi. Senaatti kutsui myöskin Pompejuksen takaisin Espanjasta. Krassus tahtoi saavuttaa voiton kunnian ennen Pompejuksen palaamista ja Spartakus puolestaan toivoi voittavansa vastustajansa ennen odotetun avun saapumista. Niinpä tapahtui verinen taistelu Silarus-joen varrella Etelä-Italiassa, jonne orjapäällikön oli täytynyt peräytyä. Spartakus kaatui, orjajoukko joutui perin tappiolle ja Krassus sitte ristiin naulitutti noin 6,000 vankia Rooman ja Kapuan välisen tien varrelle. Ainoastaan 5,000 orjaa oli päässyt pakoon. Mutta kun he koettivat Alppein ylitse rientää kotiseuduilleen, tulivat he äkkiarvaamatta vastaan palaavalle Pompejukselle, joka heidät surmautti joka miehen.
Krassus ja Pompejus valittiin konsuleiksi seuraavaksi vuodeksi (70). Molemmat kilvalla koettivat hankkia kansan suosiota ja olivat kauan keskenään vihamiehinä. Rikas Krassus ravitsi kansaa 10,000 pöydässä ja jakoi sille viljaa kolmeksi kuukaudeksi. Pompejus sitä vastoin uudisti kansantribunien entisen vallan, jonka Sulla oli lakkauttanut, ja jakoi valtiollisten rikosten tuomiovallan senaatin ja ritarien kesken. Hyvin mietityllä esiytymisellään osasi hän myöskin kunniansa loistolla viehättää kansaa. Kun sensorit pitivät tavanmukaista ritarien tarkastusta, saapui siihen myöskin konsuli Pompejus, taluttaen niinkuin muutkin hevostaan ohjista. Sensorin kysymykseen, oliko hän ollut niin monella sotaretkellä, kuin oli säädetty, vastasi hän: "Olen ja aina oman päällikkyyteni alaisena!" Suurella huudolla ilmasi kansa siihen mieltymyksensä ja koko joukko saattoi häntä kotiinsa.
Pompejus Aasiassa. Katilinan salaliitto. Idästä nousi uhkaavia vaaran pilviä. Merirosvot, joiden paraina turvapaikkoina olivat Kreta ja Kilikia, hävittivät peljättävällä voimalla kaikkia Välimeren rantamaita ja Mitridates alkoi taas Roomaa vastaan laveanlaatuisen sodan. Merirosvoja vastaan oli jo moni roomalainen päällikkö taistellut ilman ratkasevaa voittoa. Jo oli näiden pahantekijäin hallussa viidettä sataa valloitettua kaupunkia ja toista tuhatta hyvin varustettua laivaa. Silloin eräs kansantribuni viimein ehdotti, että sotapäällikölle, nähtävästi Pompejukselle, annettaisiin kolmeksi vuodeksi rajaton valta kaikkein valtakunnan rantojen yli sekä hänen käytettäväkseen koko merivoima ja runsaat rahavarat. Caesar kannatti tehokkaasti tätä ehdotusta, joka myöskin hyväksyttiin.