Caesarin valta ja kuolema. Caesar, voitettuaan Mitridateen pojan Farnakeen niin nopeasti, että siitä kirjoitti: tulin, näin, voitin, palasi Roomaan, jossa hänet nimitettiin diktaattoriksi. Ystävilleen lahjoitteli hän nyt virkoja ja kunniapaikkoja, vihollisiaan lepytti jalomielisellä lempeydellään, lievitti kansan hätää verojen vähennyksellä ja viljan jakelemisella. Kohta onnistui hänen etevällä valtiokyvyllänsä jälleen rauhoittaa eripuraisuudesta kiihtynyt pääkaupunki.

Pompejuksen puoluelaiset ja kuolemaisillaan olevan tasavallan ystävät olivat tällä välin koonneet Afrikkaan sotajoukon. Viipymättä vei siis Caesar legioninsa sinne, pakotti taitavilla liikkeillä vastustajansa ratkasevaan taisteluun Tapson luona (46) ja saavutti täydellisen voiton. Tasavallan uuttera puolustaja Kato, huomaten kaiken toivon jo loppuneen, valmistautui rauhallisesti kuolemaan ja syöksyi omaan miekkaansa. Moni Pompejuksen entinen ystävä ja käskyläinen seurasi hänen esimerkkiään. Lempeän suruisesti lausui Caesar: "minä kadehdin sinun kuolemaasi, Kato, kun et suonut minun lahjoittaa sinulle elämää."

Mutta Espanjaan kokoutuivat taas Caesarin viholliset Pompejuksen molempain poikain johdolla ja koettivat häntä vastaan saada aikaan kapinaa. Senpä tähden Caesar viipyi ainoastaan vähän aikaa Roomassa ja läksi Espanjaan. Ratkaseva taistelu tapahtui Mundan luona lähellä nykyistä Sevillaa. Hänen sotamiehensä, jotka olivat voittaneet niin monessa taistelussa, alkoivat täällä horjua. Caesar silloin laskeutui ratsunsa seljästä maahan ja astuen vastaan peräytyville kysyi heiltä, aikoivatko he jättää päällikkönsä kahden lapsen käsiin. Sotamiehet palasivat ja voittivat, vaikka taistelu olikin kyllä ankara. Caesar lausui sitte ennen taistelleensa voiton, vaan sinä päivänä oman henkensä tähden. Nyt oli tasavaltaisen puolueen vastustus kokonaan kukistettu.

Lainsäätävänä diktaattorina pani Caesar, selvästi käsittäen tulevaisuutta, toimeen suurenmoisen uudismuodostuksen Rooman yhteiskunnassa. Tosin hän, tuo vanha kansan johtaja, tahtoi rakentaa valtaansa kansanvallan leveälle pohjalle. Mutta sille kansanvallalle, johon hän kohosi, oli muinaisajan käsitys liian ahdas. Tähän asti oli pidätetty hallitus ja lakien suojelus ainoastaan Rooman kansalaisten vähemmistölle, jota vastoin senaatin ja kansan virkamiesten joka vuosi raastelemat maakunnat olivat melkein ihan ilman oikeuksia. Caesar tahtoi järjestää maakunnille laillista asemaa ja säännöllisempää hallitusta. Hän enensi senaatin jäsenten luvun 900:ksi, osaksi ottamalla siihen maakuntain asujamia, varsinkin gallialaisia, ja hän sääsi varmat ohjeet ja laillisen edesvastauksen maakuntain maaherroille. Edistääkseen maakuntain varallisuutta ryhtyi hän moniinkin toimiin: hän aikoi jälleen rakentaa hävitettyjä kaupunkeja, niinkuin Kartagon ja Korinton, sekä katkaista kanavalla Istmos-taipaleen, että siihen avautuisi tärkeä kulkuväylä. Mutta hän myöskin tajusi tarvitsevansa suuria aikeitaan toteuttaakseen suurempaa, uskonnon kautta pyhitettyä valtaa. Vanha kuninkuus hänestä näytti jotenkin soveliaalta tähän tarkoitukseen, varsinkin sen tähden, että moni maakunta oli vanhastaan tottunut kuninkaalliseen hallitukseen. Mutta Roomassa oli kuninkaan nimi aina Tarkviniusten ajoista asti hyvin vihattu, jonka tähden Caesar siellä otti toisen arvonimen. Tavallisesti konsuli, joka johti sotaväkeä, käytti varsinkin saavutetun voiton jälkeen imperaattori- (käskijä)-nimitystä, ja Caesar rahoissaan käytti myöskin sitä. Hänen rohkea aikomuksensa oli nyt vielä kerran tehdä suurenmoisia sotaisia urhotöitä ja yhteydessä niiden kanssa panna toimeen valtiomuodon muutos. Hän näet aikoi alkaa sotaretken partilaisia vastaan, kostaakseen heille Krassuksen tappiota, ja sitte, kuten sanottiin, kukistaa getalaiset, jotka nyt alkoivat tulla vaarallisiksi vihollisiksi, ja viimein kukistetun Germanian kautta palata Roomaan. Mutta koska kansan uskon mukaan ainoastaan roomalainen kuningas saattoi voittaa partilaiset, tahtoi Caesar senaatilla tunnustuttaa itselleen oikeuden käyttää Rooman alueen ulkopuolella kuninkaan nimeä ja arvomerkkejä.

Katkera tyytymättömyys heräsi, kun Caesarin lopulliset tarkoitukset siten tulivat ilmi. Kohta syntyi senaatissa salaliitto Brutuksen, Caesarin luullun ystävän, ja Kassiuksen johdolla, ja Caesarin kuolema määrättiin 15 päiväksi maaliskuuta vuonna 44 e.Kr., jona päivänä diktaattori piti tehtämän "kuninkaaksi Rooman ulkopuolelle".

Caesar oli jo kauan tästä saanut varoituksia. "Parempi kuolla kuin aina peljätä!" oli hänen vastauksensa. Eräässä seurassa Lepiduksen luona tuli Caesarin kuoleman edellisenä iltana puheeksi, mikä kuolema olisi suotavin. "Odottamaton", vastasi hän heti kohta. Hän ei koskaan uskonut aavistuksia. (Pompejus sitä enemmin!), vaan nyt karttui niitä ihmeellisesti. Pyhät kilvet temppelissä kilahtelivat; uhrieläimillä ei ollut maksaa, kaikki ovet ja ikkunat avautuivat äkkiä Caesarin makuuhuoneessa, Ja hänen vaimonsa Kalpurnia näki hänen murhastansa unta. Sydämmestänsä rukoillen kielsi tämä 15:nen päivän aamuna häntä sinä päivänä ulos menemästä, ja Caesar, joka siihen asti ei koskaan ollut huomannut taika-uskoa Kalpurniastansa, arveli lähettää konsuli Antoniukselle sanoman, että hän kokoukseen ei tule. Vaan Brutuksen orpana, kaiholla odottavien liittolaisten käskystä tullen, sai hänet kuitenkin lähtemään. Matkallakin varoitettiin häntä vielä, vaan Caesar ei niistä ollut tietävinään, ja sanoi iloisesti Spurinnalle, joka häntä oli varoittanut maaliskuun idus- (15:stä) päivästä: "Spurinna, maaliskuun idus-päivä on tullut." — "Vaan ei vielä mennyt!" vastasi ennustaja.

Kokous oli keräytynyt Pompejuksen kuriaan. Kurian edessä rupesi yksi liittolaisista pitkään puheesen Markus Antoniuksen kanssa, jonka urhollisuutta peljättiin; sill'aikaa kävi Caesar istumaan. Liittolaiset piirittivät hänet; yksi heistä tuli esiin pyytämään Caesaria armahtamaan hänen maanpakoon ajettua veljeänsä. Kun Caesar eitti, tempasi liittolainen togan hänen hartioiltansa, ja toinen pisti häntä väkipuukollansa. "Kirottu Kaska! mitä sinä teet?" huusi Caesar ja pisti rautaisen kirjoituspiirustimen murhaajan käden lävitse. Vaan nyt seurasi pistos toisensa perästä, ja niin vimmatusti, että murhaajat sattumalta toisiansakin haavoittivat. Muutamia hetkiä teki Caesar urhokkaasti vastarintaa. Vaan kun älysi Brutuksenkin olevan murhaajiensa joukossa, ei hän virkkanut enää muuta kuin: "Sinäkin, Brutus?" peitti kasvonsa levätillä ja kaatui 23 pistoksella haavoitettuna Pompejuksen muistokuvan juureen kuoliaana maahan.

Senaattorit pakenivat eri haaroille, vaan Caesarin murhaajat kulkivat riemuiten Rooman katuja, huutaen: "Hirmuvaltias on kuollut, valtakunta on jälleen vapaa!" Kansa hämmästyi, vaan ei yhdistynytkään heidän huutoonsa. Silloin pakenivat liittolaiset Kapitoliumiin, tietämättä, mitä nyt oli tehtävä. Senaatin piti julistaa Caesarin olleen hirmuvaltiaan ja heitättää hänen ruumiinsa Tiberiin; vaan Antonius vastusti tätä ehdotusta, huomauttaen, että sitte kaikkein, joille Caesar oli antanut viran ja arvon, pitäisi myöskin paikastansa luopua. Murhaajille silloin kyllä annettiin anteeksi, mutta Caesarillekin suotiin juhlallinen hautaus.

Antonius ja Oktavianus.

Caesarin viimeisinä ikävuosina oli konsuli Antonius, rohkea ja mistään lukua pitämätön, mutta erittäin hyvälahjainen mies, ollut etevimpänä hänen seurapiirissänsä. Tämä Antonius nyt heti otti haltuunsa valtion rahaston ja Caesarin paperit. Sitte hän toimitti Caesarin hautajaiset juhlallisuuksilla, jotka enemmin kiihdyttivät kansan vihaa murhamiehiä kohtaan. Suuren suojelusvartiaston ympäröimänä esiytyi Antonius Caesarin vallan perijänä, anteli omavaltaisesti virkoja ja arvoja, sääsi uusia asetuksia ja koetti viimein kansanpäätöksen avulla väkisin riistää murhamiehen veljeltä Decimus Brutukselta Alppein etelänpuolista Galliaa.