Hänen seuraajansa Ataulf nai Honoriuksen sisaren Placidian ja sai Etelä-Gallian ynnä pääkaupungin Tolosan (Toulousen). Tästä lähtein olivat länsigotilaiset Rooman keisarikunnan liittolaisina ja ylläpitäjöinä.
Attila.
Kansainvaellusten aikakautena ei kukaan maailman hävittelijä levittänyt niin paljon kauhua kuin hunnilaisten kuningas Attila.
Hän oli lyhytkasvuinen, mutta tavattoman väkevä; tuuheain kulmakarvain alta pilkutti kaksi pientä, mutta vilkasta ja hyvin tuikeakatseista silmää; hänen ryhtinsä oli ylpeä ja käskeväinen. Komean seurueen keskellä oli hän sekä puvultaan että elintavaltaan varsin yksinkertainen; hänen vieraansa söivät kulta- ja hopea-astioista kalliita ruokia, mutta hän itse aina vain puuastioista. Atrioillansa kuuli hän mielellään laulua ja leikkiä, mutta pysyi itse aina vakavasti ääneti. Sotaretkillään toimi hän hirvittävästi; mielellään hän sanoikin itseään "Jumalan vitsaksi", ja yleiseksi puheenparreksi tuli, että mihin Attilan hevonen polki kaviollaan, siihen ei enää kasvanut mitään ruohoa.
Viekkaudella ja väkivallalla pääsi hän hajallisten hunnilaisheimojen herraksi. Hän sanoi itsellään olevan sodanjumalan miekan, jonka hänen paimenensa löysivät maasta, ja tarina kertoo, että kun hän sitä salaperäistä miekkaansa sysäsi maahan, niin kaikki maan kansat vapisivat. Lakkaamattomilla sodilla valloitti hän itselleen valtakunnan, joka ulottui kauas Skytian sisämaihin ja syvälle Germanian metsiin. Kuninkaat ja ruhtinaat palvelivat tätä mahtavaa miestä ja suuret kansat tottelivat hänen tahtoansa.
Ensinnä läksi Attila Itä-Rooman valtakuntaa vastaan ja vei peljättävän sotavoiman Tonavan yli. Kahdeksatta kymmentä vaurasta kaupunkia perin pohjin hävitettiin, koko lavea maa Adrian- ja Mustanmeren välillä kauheasti raastettiin. Voitettuaan kolmessa taistelussa peräkkäin Itä-Rooman sotajoukot lähestyivät hunnilaiset vastustamattomasti Konstantinopolia. Heikon Teodosius II:sen, joka oli Arkadiuksen jälkeen noussut Itä-Rooman valtaistuimelle, täytyi tehdä nöyryyttävä rauha, jossa hän hunnilaisille antoi melkoisen maa-alan Tonavan eteläpuolelta sekä lupasi korottaa vuotuisen veron 700 kultanaulasta 2,100 naulaan. Vielä kerran täytyi Itä-Rooman keisarin laittaa lähettiläitä hunnilaiskuninkaan hovileiriin. Yksi näistä lähettiläistä on tästä matkastaan kirjoittanut kertomuksen, joka hyvin kuvaavasti esittää Attilan valtakunnan elämää ja tapoja. Matka kävi ensin hävitettyjen kaupunkein raunioiden ohitse, joissa paikoissa ainoastaan muutamia sairaita ja perin köyhtyneitä ihmisiä vietti kurjaa elämää, taikka toisten seutujen ohi, jotka olivat täynnä taisteluissa kaatuneiden luita. Tonavan yli mentiin veneillä, jotka oli kovertamalla tehty puunrungoista. Sitte kävi tie nykyisen Unkarin metsäisiä tasankoja myöten ja Teiss-joen yli päästiin veneissä, joita saatettiin kantaa. Läheisistä kylistä saivat lähettiläät simaa ja hirsryynejä. Yönsä viettivät he teltoissa, jotka myrsky välistä kaatoi kumoon. Viimein saapuivat he Attilan hovileiriin, nykyisen Tokai-kaupungin seuduille, jossa oli säännötön joukko puurakennuksia, savimajoja tai kudottuja telttoja. Attila asui suuressa puupalatsissa, jonka sisähuoneet olivat runsaasti koristellut. Puuistuimellaan istuen otti kuningas vastaan lähettiläät. Heti tämän lähetystön lähdettyä matkalleen oli Itä-Rooman hovissa koetettu rahalahjalla taivuttaa erästä Attilan lähettilästä salaa murhaamaan kuningasta, mutta hän palattuaan hallitsijansa luo ilmoittikin tuon vehkeen ja antoi myöskin täyden rahakukkaron, jonka oli saanut. Silloin Attila laittoi kaksi lähettilästä, joista toinen uhkaavasti näytti kukkaroa sille hovimiehelle, joka sen oli antanut, ja toinen tylysti neuvoi keisaria olemaan pahansuovan orjan tavalla salaa vehkeilemättä herraansa vastaan. Ainoastaan loistavan lähetystön ja suuren rahasumman kautta sai Itä-Rooman hovi loukatulta kuninkaalta anteeksi.
Jo ennen ryhtymistänsä sotaan Itä-Rooman keisarikuntaa vastaan oli Attila liitossa saaliinhimoisten vandalilaisten kanssa, jotka nyt olivat Espanjasta siirtyneet Afrikkaan ja sieltä meritse ryöstelivät kaikkia Välimeren rannikoita. Kun vandalilaisten nurjamielinen kuningas Geiserik sittemmin tyhjästä epäluulosta leikkautti nenän ja korvat poikansa vaimolta, länsigotilaisen kuninkaan Teodorikin tyttäreltä, täytyi hänen, Teodorikin kostoa peljäten, liittyä vielä lujemmin Attilaan, jota vastoin länsigotilaiset uudistivat ja vahvistivat vanhan liittonsa roomalaisten kanssa. Niinpä oli nyt vastakkain kaksi suurta liittoa, toisen tarkoituksena vain ryöstäminen ja hävittäminen, toisen sisällä sen sijaan ne voimat, jotka tahtoivat pitää yllä lakia ja sivistystä.
Attila pyysi puolisokseen Länsi-Rooman keisarin Valentinianuksen sisarta Honoriaa ja, kun hovi ei pyyntöä hyväksynyt, alkoi sodan. Koottuaan puoli miljoonaa sotilasta monesta eri kansakunnasta marssi hunnilaiskuningas Galliaan. Hävitetyt kaupungit ja sotketut vainiot osoittivat lavealti tietä, jota tämä hirmuinen mies vaelsi. Viimein hän ryhtyi piirittämään Orleansia. Jo olivat esikaupungit valloitetut ja muurit horjuivat murtimien iskuista; kaikki aseihin kykenemättömät kaupungin asujamet olivat polvillaan rukoilemassa. Silloin kertoi vallille asetettu tähystäjä nähneensä tuolla taivaan rannassa pienen pilven. "Se on Jumalan apu", huudahti piispa ja ihmisjoukko yhtyi hurskaalla luottamuksella siihen toivoon. Pilvi kasvoi, jopa huomattiin roomalaisten ja länsigotilaisten sotalippuja ja kohta ilokseen nähtiin kahden sotajoukon marssivan taajoissa riveissä auttamaan kaupunkia. Roomalaisia johti taitava valtioviisas Aetius ja länsigotilaisia kuningas Teodorik.
Attila peräytyi tasangoille, nykyisten Châlons- ja Troyes-kaupunkien paikoille, jotka tasangot hyvin soveltuivat hänen hunnilaiselle ratsuväelleen. Siinä syttynyt taistelu oli, kuten eräs senaikainen kirjailija lausuu, "hurja, vaihtelevainen, kiihkeä, verinen ja verraton sekä vanhempina että nykyisempinä aikoina". Attila itse oli hunnilaisineen keskellä, alammaiskansat siivillä ja varsinkin itägotilaiset asetettuina omia maanmiehiänsä länsigotilaisia vastaan, joita kohti kuningas muutenkin kehoitti koko sotajoukon tähtäämään päärynnäkkönsä. Kun heittoaseet oli kummaltakin puolelta loppuun heitetty, ryntäsivät molemmin puolin sekä ratsu- että jalkaväet raivoisasti mies miestä vastaan. Äkisti käänsivät hunnilaiset koko suunnattoman voimansa länsigotilaisia kohti musertaaksensa vihollisväen päävoiman. Kuningas Teodorik kaatui kuolettavasti haavoitettuna juuri ratsastaessaan rivien välitse kehoitellen sotilaitansa. Mutta hänen poikansa Torismund ryhtyi johtamaan, vei länsigotilaiset alas kukkuloilta ja teki rohkean rynnäkön. Voimansa tunnossa ja kuninkaansa kuoleman koston innoissaan kestivät länsigotilaiset kunniakkaasti tulista taistelua, joka nyt alkoi, kunnes viimein pääsivät hunnilaisten rintaman läpi. Attilan täytyi peräyttää sotilaansa vaunurivin sisälle, jolla hänen leirinsä oli ympäröity. Siellä hänen kerrotaaan teettäneen suuren rovion ratsusatuloista, aikoen sytyttää sen ja syöksyä itse liekkeihin, jos hänen leirinsä valloitettiin. Mutta linnoitetussa leirissään oli hän vielä hirvittävä kuin leijona luolassaan. Hän kaiutti lakkaamatta sotasoittoansa ja hänen leiriään vastaan ryntäävät joukot surmattiin lukemattomilla nuolilla. Ryhtymättä yhteisin voimin rynnäkköön erosivat nyt länsigotilaiset ja läksivät kotiinsa. Peljäten väijymistä pysyi Attila monta päivää vaunulinnassaan; mutta kun ei näkynyt mitään rauhattomuutta, läksi hän viimein liikkeelle ja marssi vaaratta takaisin Reinin toiselle puolelle. Niinpä oli nyt (451) taisteltu taistelu, ehkäpä verisin kaikista; alimman arvion mukaan on siinä kaatunut 162,000 miestä. Mutta roomalaiset ja gotilaiset olivat kuitenkin pelastaneet länsimaisen sivistyksen heikot jäännökset täydellisestä häviöstä. Tämän suuren urhotyön muisto juurtui syvälle kansan mieleen ja esiytyi monenlaisina tarinoina, jotka muun muassa tiesivät kertoa, mitenkä kaatuneiden haamut vielä kolme päivää taistelun jälkeen olivat keskenään sotineet ilmassa.
Ihmeteltävällä voimalla tointui Attila tappiostaan. Hän marssi seuraavana vuonna Ylä-Italiaan, jonka kaupunkeja ja maaseutua hirveästi häviteltiin. Osa hävitettyjen kaupunkein asujamista siirtyi silloin Brenta-joen suun edustalla oleville laguneille (lantaille) ja perusti sinne pieniä uutisasuntoja, joista Venetia-kaupunki on saanut alkunsa. Itse Roomaakin vastaan sanotaan hänen marssineen, mutta kaupungin piispan, kunnioitetun Leon, tulleen pappijoukon kanssa hänelle vastaan ja taivuttaneen hänet palaamaan ennustuksella, että jokainen Rooman valloittaja oli, niinkuin Alarik, kuoleva kohta Roomaa valloituksen jälkeen.