Tärkein uskonnollinen velvollisuus oli taisteleminen tulella ja miekalla uuden uskon puolesta. "Parempi on", sanottiin, "taistella uskonnon ja isänmaan puolesta kuin viettää seitsemänkymmentä vuotta rukouksissa. Sotilas, joka taistelee vain niin kauan kuin kameli hengehtää, on varma paratiisiin pääsemisestänsä. Kenen jalat pölystyvät taistelussa Herran asian hyväksi, hän pääsee suurena tuomion päivänä etemmäksi ijankaikkisten tuskain asunnosta, kuin nopeinkaan ratsumies ehtii rientää tuhannessa vuodessa."
Uskovaiset ja varsinkin uskonsodassa kaatuneet sankarit saattoivat odottaa autuuden iloja, jotka olivat hekkumallisesti kuvaillut. Enkelit saattavat heitä seitsemän taivaan kautta paratiisin seutuihin. Siellä on puistoja, joiden varjoisat puut kantavat suloisinta hedelmää ja joissa kirkkaat joet sekä vilpoiset tuulet levittävät virkistystä. Oikeauskoinen saa kävellä siellä komeihin vaatteihin puettuna, syödä herkullisinta ruokaa, joita kauneimmat neitoset, mustasilmäiset hourit, tarjoilevat sekä seurustella muinaisajan viisaiden kanssa ja nauttia Jumalan näkemistä. Helvetissä on niin kuin taivaassakin seitsemän asuinkertaa. Alimmassa asuvat teeskentelijät ja heitä ylempänä pakanat ja juutalaiset, kuudennessa kristityt, kaikki nämä kerrassaan tuomitut: seitsemännessä eli ylimmässä kerrassa asuvat jumalattomat muhamettilaiset, jotka kuitenkin otetaan taivaasen, kun he ensin muutamia vuosisatoja kärsivät kiirastulen vaivoja ja siten puhdistuvat.
Muhammedin opin tunsivat itämaat oman äsken heränneen henkensä ilmaukseksi. Se sytytti kuin ukontuli ja herätti uutta elämää. Profeetan ilmestykset, ennen merkityt ainoastaan irtonaisille lehdille, koottiin kirjaksi, joka koraani (kirjoitus) on arabialaisten pyhä kirja. Se on hehkuvan kuvitusvoiman-teos, mutta siitä puuttuu järjen selvyyttä.
Kalifien valloitukset.
Kalifien (profeetan seuraajain) nimellä hallitsivat profeetan kuoltua muhamettilaisten valtiaat Medinassa (632-661). Tavat olivat vielä hyvin yksinkertaiset ja kalifein täytyi joka perjantai tehdä tili kansalle.
Arabialaiset tekivät silloin loistavia urhotöitä, varsinkin hurskaan ja voimakkaan Omarin aikana (634-44). Suuri osa Syriasta ynnä pääkaupunki Damaskos valloitettiin. Kreikkalaiset voitettiin kahdessa verisessä taistelussa. Ilman vastarintaa tunkeutuivat arabialaiset Palestinaan ja piirittivät neljä kuukautta Jerusalemia. Viimein nousi kaupungin piispa muurille ja tulkin kautta puhuen tarjoutui antamaan kaupungin, jos vain sovitut ehdot kalifi itse vahvisti. Sentähden lähestyi kalifi kaupunkia. Yksinkertainen, kamelinkarvainen puku yllänsä ratsasti Omar kaupunkiin punaisella kamelillaan, jonka seljässä oli kaksi nahkapussia, toisessa taateleja, toisessa riisiä, sekä puumalja ja vesileili. Hän rukoili Konstantinuksen kirkon rappusilla ja käski siihen paikkaan, jossa Salomon temppeli ennen oli seisonut, rakentamaan suuren rukoushuoneen, joka oli saava nimen Omarin moskea.
Samaan aikaan valloitti Omarin sotapäällikkö Amru Egyptin. Huutaen "Jumala on voitollinen!" ryntäsivät arabialaiset vanhaan Memfiisen, joka nyt hävitettiin niin perin pohjin, että se ei koskaan enää tointunut. Sittemmin kohosi sen sijaan Kairo, s.o. voiton kaupunki, Egyptin nykyisen hallituksen pääpaikka. Neljäntoista päivän piirityksellä ja 23,000 miehen menettämisellä valloittivat arabialaiset muhkean Aleksandrian. Kun Amru löysi sieltä ennen muinoin niin suuren kirjaston jäännökset, sanotaan hänen kysyneen Omarilta, mitä olisi tehtävä kirjoilla. Omar silloin vastasi: "Jos ne kirjat ovat yhtä pitäväiset koraanin kanssa, niin ne ovat tarpeettomat; jos ne sitä vastustavat, niin ne ovat vahingolliset. Sen tähden ne hävitettäköön." Silloin kirjat jaeltiin polttopuiksi kaupungin neljään tuhanteen saunaan. Tuskinpa tämä kirjasto lienee kuitenkaan ollut Ptolemaiojen kokoama, joka hävitettiin jo Teodosiuksen aikana; vaan luultavasti oli se suurimmaksi osaksi koottu kristittyjen aikana.
Samaan aikaan hyökkäsivät arabialaiset Persian valtakuntaan, saavuttivat siellä voiton ja valloittivat pääkaupungin Madainin (s.o. kaupungit, alkuansa eri nimiset Seleukia ja Ktesifon, kumpikin omalla puolellansa Eufrat-jokea). Sieltä löysivät voittajat äärettömän saaliin ja aarteita, joiden komeuden rinnalla heidän oma yksinkertaisuutensa ja vaatimaton elintapansa, oli omituisena vastakohtana. Löytäessään kullalla kirjaeltuja nahkakukkaroita, täynnä helmiä, heittivät he helmet pois kuin joutavat pikku kivet, mutta panivat talteen kukkarot, joita osasivat pitää arvossa. Etäisistä Indianmeren saarista oli saapunut runsas varasto kamferttia, jota käytettiin vahan kanssa seoitettuna itämaisissa palatseissa kynttilöinä. Arabialaiset luulivat sitä suolaksi, seoittivat leipäänsä ja ihmettelivät sitte katkeraa makua. Pitkin Tigris-joen varsia tunkeutuivat voittajat vuorensolain läpi vanhaan Persepoliisen, persialaisen valtakunnan muistorikkaasen pyhyyteen. Viimeinen Persian kuningas, joka oleskeli kunnianarvoisten palatsin raunioiden kaatuvain pylvästen ja rikottujen kuvien keskellä, pakeni sieltä turkkilaislaumojen luo toiselle puolelle Oxus-jokea, mutta kohta hänet hyljättiin yksiksensä ja pakomatkalla surmattiin. Niin kukistui Persian valtakunta, johon arabialaiset nyt levittivät valtaansa ja uskontoansa.
Lyhyen sisällisen sodan kautta karkoitettiin neljännen kalifin, Muhammedin vävyn Alin, suku ja Syrian maaherra Moavia julistutti itsensä kalifiksi. Hän asettui Damaskoon ja tuli omejadien suvun (661-750) kantaisäksi. Tämä taistelu antoi aihetta islamin hajoamiseen kahteen suureen lakkoon, shiiteihin, jotka tunnustivat ainoastaan Alin ja hänen puolisonsa Muhammedin tyttären Fatiman perilliset (fatimidit) laillisiksi kalifeiksi, ja sunniteihin, jotka hylkäsivät Alin ja pitivät koraanin rinnalla pyhänä uskonnollisena kirjana myöskin sunnahia, suullisten profeettaa koskevain tarinain kokoelmaa. Osittain tämän hajoamisen ja osittain myöskin kerkeästi kehittyneen yksinvallan tähden, joka kalifin käteen kokosi kaiken sekä hengellisen että mallisen vallan, alkoi piankin näkyä heikkouden merkkejä.
Kuitenkin jatkettiin yhä valloitussotia. Konstantinopolia piiritettiin monta kertaa; se pelastui ainoastaan nyt keksityn kreikkalaistulen avulla, jolla hävitettiin vihollislaivastoa. Mutta kreikkalainen keisarikunta kadotti kaikki aasialaiset alusmaansa. Urhollisen Akbahin johdolla arabialaiset hävitellen valloittivat Afrikan koko pohjoisrannikon, kunnes he viimein Mauretanian kautta saapuivat läntisen valtameren rantaan ja aavikon rajaan asti. Siellä kannusti Akbah hevosensa veteen lausuen: "Suuri Jumala, jospa matkaani ei meri estäisi, niin minä vielä etemmäksi kulkisin sinun nimeäsi julistaen." Mauretanian asujamet, villit morilaiset, ottivat vastaan Muhammedin opin, jonka vaikutuksesta heissä kasvoi vastustamaton urhollisuus ja tavat joksikin osaksi sivistyivät.