Alfred osoitti jo poikana mielenjaloutta ja hyviä taipumuksia. Hänen äitinsä rakasti suuresti kansansa vanhoja sankaritarinoita ja luki niitä usein pojilleen. Kirja, jota hän lukiessaan käytti, oli nidottu kauneihin kansiin ja koristettu kauniisti maalatuilla alkukirjaimilla. Kerran hän sanoi pojilleen: "Tämän kirjan minä annan sille teistä, joka ensinnä osaa sitä lukea." Silloin nuorimmassa veljessä Alfredissa syttyi harras halu saada kaunis kirja, jonka tähden hän myöskin uutteralla harjoituksella ensin oppi lukemaan. Vanhat tarinat miellyttivät aikaisin hänet suuriin töihin ja samalla hänen mielensä vähitellen jalostui monipuolisesta tiedosta.
Tanskalaiset olivat kauan rosvojoukoillaan hävitelleet Englantia hirvittävän julmasti. Alfredin kolme vanhempaa veljeä, jotka toinen toisensa jälkeen tulivat kuninkaiksi, kaatuivat taisteluissa. Silloin hän itse pääsi 22 vuoden ikäisenä kuninkaaksi. Hän oli kaunis nuorukainen, mieleltään pehmeäluontoinen, mutta kuitenkin suurta tavoitteleva ja pelkäämätön. Yleinen turvattomuus vallitsi siihen aikaan maassa. Silloinkin, kuin Alfredin edelläkävijän ruumista vietiin hautaan, tunkeutuivat tanskalaiset päälle, niin että kuninkaan täytyi erota saattojoukosta ja pienellä miesvoimalla lähteä häiritsijöitä torjumaan. Sillä kertaa hän heidät kyllä karkoittikin, mutta he tulivat kohta uudestaan. Monta taistelua kesti Alfred sitte maalla ja alkoi myöskin varustaa laivastoa.
Suurivoimaisina tekivät tanskalaiset uuden rynnäkön, ja Alfred joutui tappiolle. Moni hänen maanmiehistään pakeni meren yli ja toiset antautuivat tanskalaisten alammaisuuteen. Alfredin itsensä täytyi paeta Somerset-kreivikunnan erämaihin ja oleskella talvikausi karjapaimenen majassa. Kerran, kertoo tarina, istui Alfred tuvassa uunin edessä jousta ja nuolia vuoleskellen. Paimenen vaimo, tietämättä, kuka vieras oikeastaan oli, oli käskenyt häntä katsomaan leipiä, jotka hän juuri oli pannut paistumaan. Mutta Alfred, ajatellen enemmin kansansa tukalaa hätää kuin leivän paistamista, toimitti tehtävänsä huonosi. Vaimo palattuaan ja nähtyään leivät palaneiksi tiuskasi vihoissaan: "Sinä, laiskuri, osaat kyllä syödä meidän leipäämme, mutta sen paistumista katsomaan sinussa ei ole miestä."
Jonkun ajan kuluttua onnistui Alfredin koota muutamia miehiänsä, joiden kanssa hän asettui saarelle kahden joen yhtymäpaikkaan. Saareen oli vain yksi silta, jota kävi helposti puolustaa. Eräs kuninkaan ylimyksistä, jota tanskalaiset piirittivät linnassaan, teki samaan aikaan onnellisen uloshyökkäyksen ja sai anastetuksi tanskalaisen päällikön sotalipun, johon kudotun korpin kuvan sanottiin nostavan siipiänsä voiton edellä, vaan laskevan ne jälleen, milloin oli tappio tulossa. Siitä menestyksestä sai kuninkaan väki uutta rohkeutta.
Kuninkaan omista urhotöistä tiesivät myöhäisemmät tarinat kertoa näin. Harpunsoittajan puvussa meni hän tanskalaisten leiriin ja, koska hän oli taitava sekä laulamaan että soittamaan, huvitti heitä suuresti. Vietiinpä hänet päällikönkin telttaan. Laulaessaan hän tarkasteli kaikki heidän varuksensa ja tutki kaikki heikot paikat. Kohta sen jälkeen hän kokosi lähiseuduista kaikki sotakuntoiset miehet ja silloin tanskalaiset kiivaassa taistelussa voitettiin. Tehdyn välipuheen mukaan saivat he pitää Ostangelin, Mercian ja osan Northumberlannista, mutta antoivat pois muut alueensa. Heidän päällikkönsä Guttorm otti kolmenkymmenen sotilaan kanssa vastaan kasteen ja Alfred itse seisoi todistajana. Kristinuskon vaikutuksesta lievenivät, vaikka tosin hitaasti, tanskalaisten tavat ja heidän elinvoimainen heimonsa suli vähitellen Englannin väestöön.
Vähitellen rakensi Alfred poltetut kaupungit uudestaan ja hankki itselleen suuren laivaston rantojen turvaksi vastaisilta rynnäköiltä. Kohta oli valmiina valtakunnan satamissa 120 alusta, korkeampaa ja suurempaa kuin tavallista siihen aikaan. Lujia linnoja rakennettiin vähitellen. Ett'ei maanviljelys jäisi sodan aikana takapajulle, jaettiin asekuntoinen väestö kahteen luokkaan, jotka vuorotellen kävivät sotapalveluksessa.
Yhteiskunta-järjestys uudistettiin ja kehitettiin edelleen. Englannin jako kreivikuntiin (shires) järjestettiin; kreivikunnat olivat jo vanhastaan jaetut sata- eli kihlakuntiin. Itse Alfred valvoi tarkkaan lainkäyttöä; kerrankin sanotaan hänen yhtenä vuonna rangaisseen neljääviidettä tuomaria, joiden todistettiin tehneen vääriä päätöksiä. Senpä tähden Alfredin hallitus näytti myöhempien miespolvien silmissä kultaiselta ajalta. Kerrottiin näet sittemmin, että jos matkustaja pudotti rahakukkaronsa maantielle, hän vielä kuukaudenkin kuluttua saattoi löytää sen koskematta samasta paikasta.
Sivistystä Alfred edisti tehokkaasti. Hän kokosi saksilaiset sankarilaulut ja käänsi maan kielelle hyviä kirjoja. Samalla kuin hävitetyt luostarit jälleen rakennettiin, perustettiin niihin myöskin kouluja. Kuningas tahtoi, että jokaisen vapaan miehen lasten ihan erotuksetta piti oppiman kirjoittamaan ja lukua laskemaan.
Itse oli kuningas kansalleen hyvänä järjestyksen- ja velvollisuudentunnon esimerkkinä. Englannissa ei vielä ollut kelloja eivätkä myöskään päiväkellot olleet soveliaat tämän maan pilvisessä ilmassa. Mitatakseen ja jakaakseen aikaansa käytti Alfred kuutta yhtä suurta vahakynttilää läpi kuultavain kalvojen suojassa; siten suojeltuina vedolta paloivat kynttilät kukin juuri neljä tuntia, näyttäen ajan kulumista. Vuorokaudesta määräsi Alfred kahdeksan tuntia ruumiin lepoa ja ylläpitoa varten, kahdeksan hallitusasioihin ja kahdeksan lukemiseen ja rukoilemiseen. Yhtä tarkkaan jakoi hän tulonsakin, puolet maallisiin ja toiset hengellisiin tarkoituksiin. Edellinen puoli jaettiin sitte vielä kolmeen osaan, joista yksi käytettiin henkivartiaston tai sotaväen palkkaamiseen, toinen Alfredin omille rakennusmestareille ja taiteilijoille ja kolmas muukalaisten vierasvaraiseen vastaanottamiseen, jotka etäisistä maista tulivat hänen luoksensa. Toinen puoli tuloista oli jaettu neljään osaan, joista yksi oli määrätty köyhille, toinen kahdelle Alfredin perustamalle luostarille, kolmas koululle, jonka hän oli perustanut valtakuntansa nuoria ylimyksiä varten, ja neljäs avuksi muille luostareille ja kirkoille.
Europan pohjoiset seudut alkoivat tähän aikaan tulla tutuiksi. Kerran saapui kuninkaan luo mies, nimeltä Ottar, jonka koto oli pohjoisessa Norjassa Jäämeren rannalla. Hän oli kotimaassaan rikas mies, koska hänellä oli 600 poroa ja hän kantoi lappalaisilta veroa: turkiksia, linnununtuvia ja valaskalan luuta. Tutkiakseen, miten loitolle mannermaata ulottui, oli hän purjehtinut itää ja pohjoista kohti, kunnes saapui joelle, joka laski mereen; hän oli matkallaan koonnut mursunhampaita, joista hän nyt antoi osan kuninkaalle. Erittäin ihastuneena Ottarin puheihin julkasi Alfred hänen matkakertomuksensa ja lähetti itse Itämereen purjehtimaan merenkulkijan Wulfstanin, joka palattuansa kertoili vieläkin tallella olevassa kirjasessa Itämeren rannoilla asuvista kansoista.