Kolmantenakymmenentenä hallitusvuotenaan kuoli kuningas Alfred (901). Hän on niitä harvoja yleishistoriallisia henkilöitä, jotka inhimillisesti puhuen ovat puhdasmaineisina säilyneet jälkimaailman muistissa.
Alfredin kuoltua hallitsivat hänen voimakas poikansa ja samoin voimakkaat poikansa pojat, voittaen tanskalaiset ja päästen koko Englannin herroiksi. Mutta sitte alkoi taas heikkouden aika. Normannilaiset tekivät uudestaan rajuja hyökkäyksiä, ja Ostangeliin ja Northumberlantiin asettunut tanskalaisväestö auttoi useimmiten maanmiehiänsä. Suurimmaksi kasvoi kurjuus kelvottoman Ethelred II:sen hallitessa; kaikki hajosi silloin häiriön tilaan, ja kun tanskalaiset hyökkäsivät maahan, kavalsivat englantilaista sotaväkeä useinkin sen omat päälliköt, ne kun olivat vihollisten maanmiehiä. Kerran purjehtivat Tanskan kuningas Sven Kaksiparta ja Norjan kuningas Olavi Tryggvenpoika 94 laivalla ylös Thames-jokeen. Silloin osti Ethelred häpeällisen rauhan, ja samoin täytyi hänen kohta sen jälkeen tehdä uudestaan. Mutta aina tuli vain uusia joukkoja, joita helposti saavutettu saalis sinne houkutteli. Ethelred silloin teki vielä turmiollisemman päätöksen, murhautti yhtenä päivänä (13 p. marrask. 1002) kaikki tanskalaiset, kuin tavattiin hänen alueellaan. Siitä vain seurasi, että murhattujen maanmiehiä tuli useampia ja julmempia kuin ennen kostamaan. Kuningas Sven, jonka sisar oli surmattu yleisessä verisaunassa, nousi jo seuraavana vuonna maalle hävittelemään Englannin rannikkoa ja hänen onnistui monen hävitysretken jälkeen päästä maan tunnustetuksi kuninkaaksi. Ethelred pakeni Normandiaan, josta hän kyllä palasi jonkun ajan kuluttua, mutta ei voinut karkoittaa muukalaisia.
Knut Suuri (1017-35).
Sven Kaksiparran poika Knut osoitti jo alun pitäin toimikykyä ja hallitusvoimaa, välistä myöskin viekkautta ja julmuutta. Palattuaan isänsä kuoltua (1014) Tanskaan ja saatuaan siellä veljensä kanssahallitsijana osan hallituksesta varusti hän suuren ja komean laivaston ja purjehti sillä Englantiin. Laivoissa oli sekä purjeet että airot. Kummassakin emäpuussa oli kullasta ja hopeasta valettuja eläinten ja ihmisten kuvia. Suurten mastojen latvoihin oli asetettu valettuja linnunkuvia tuuliviireiksi taikka myöskin monenmuotoisia lohikäärmeitä, niin elävästi kuvattuja, että näytti, ikäänkuin ne olisivat puhallelleet tulta sieramistansa. Laivain sivut olivat täynnä kauneita maalauksia sekä loistavia kulta- ja hopeakoristuksia. Kun auringon säteet, sanotaan kertomuksessa, valasivat mastoihin ja purjeihin ripustettuja kilpiä ja muita aseita, näytti matkan päästä katsoen koko taivas olevan ilmitulessa. Tällä retkellä oli myöskin miehiä molemmista toisista pohjoisvaltioista. Knutin sukulainen, Ruotsin Olavi Sylikuningas, kannatti yritystä ja norjalainen Erik Jaarli oli miehinensä mukana.
Tähän aikaan kuoli kykenemätön kuningas Ethelred II, ja häntä seurasi poikansa Edmund Rautakylki, urhollimen ja ylevä ruhtinas. Viisi kertaa piiritti Knut turhaan Lontoota ja yhtenä vuonna (1016) oli viisi taistelua, eikä Knut kuitenkaan päässyt sen pitemmälle. Jonkun ajan kuluttua yhtyivät molemmat kuninkaat neuvottelemaan ja sopivat jakamaan valtakunnan siten, että pohjoiset seudut sai Knut, mutta eteläiset ynnä Lontoon kaupungin Edmund; ja viimein he ystävyyden merkiksi vaihtoivat aseensa ja varuksensa.
Kohta sen jälkeen Edmundin surmasi oma väkensä ja Knut silloin anasti hänenkin alueensa ja kruunautti itsensä Englannin kuninkaaksi. Veljensä ja kanssahallitsijansa kuoltua oli hän yksinään päässyt myöskin Tanskan kuninkaaksi.
Englannissa hallitsi Knut voimakkaasti ja oikeuden mukaan. Hän turvasi maan rannikot skandinavialaisten retkiltä, jotka alussa koettivat niitä hävitellä kuten ennenkin. Kerran valloitti hän kokonaisen merirosvolaivaston ja hirtätti kolmekymmentä sen päällikköä. Valtakunnan sisällä piti hän yllä rauhaa, järjestystä ja oikeutta; hän kohteli englantilaisia ja tanskalaisia yhtäläisesti ja koetti kaikin tavoin lievittää heidän keskinäistä vihaansa. Itse hän nai Ethelredin lesken, sovittaakseen vanhan kuningassuvun suosijoita. Ollen viisas lainsäätäjä ja ankara lainkäyttäjä saavutti Knut myöskin hyvin ansaittua kunnioitusta. Mitä pohjolan miehet olivat hävittäneet, rakennettiin uudestaan ja heidän ryöstelemisensä kasvattama kurjuus alkoi lievitä. Englanti oli tähän aikaan ainoa Europan valtakunta, joka sai nauttia lakkaamatonta rauhaa.
Uuden valtakuntansa valloittamisen ja järjestämisen jälkeen oleskeli Knut vuoden Tanskassa, pani siellä toimeen vakavamman, ulkomaiseen malliin järjestetyn hallituksen sekä sääsi uusia tai uudisti entisiä hyödyllisiä lakia yleisen turvallisuuden ja hyvän järjestyksen ylläpitämiseksi, ainakin kuninkaan välittömässä läheisyydessä. Ne asetukset (vitherlag-oikeus) olivat tosin lähimmiten aiotut kuninkaan seurueelle (hird), mutta levisivät kuitenkin laveammin käytäntöön. Hänen sanotaan silloin voittaneen myöskin erään vendiläisheimon ja valloittaneen kuuluisan Jomsborgin.
Silloisen käsityksen mukaan oli Knut kaikessa käytöksessään hurskas, kristillinen kuningas. Hän osoitti papeille suurta kunnioitusta, katsoi, että kymmenykset heille säännöllisesti maksettiin ja korjautti kaikki ne kirkot, jotka olivat edellisten sotain aikana kärsineet vahinkoa. Valloitussodan aikaisiin taistelupaikkoihin rakennutti hän luostareja ja rukoushuoneita sekä määräsi niissä pidettäväksi sielumessuja kaatuneiden tanskalaisten ja englantilaisten puolesta. Hippakuntain perustamisella ja kirkkojen rakennuttamisella levitti hän kristinuskoa myöskin kotivaltakuntaansa Tanskaan.
Vuonna 1026 teki Knut pyhiinvaelluksen Roomaan. Hän vaelsi Flanderin, Ranskan ja Italian kautta, kaikkialla tehden ankaroita katumusharjoituksia ja anteliaasti jaellen lahjoja kirkoille. Roomassa hän osoitti hurskasta nöyryyttä pyhälle isälle ja teki apostoli Pietarin haudalla lupauksen noudattaa edelleenkin Jumalanpelkoa ja rakentaa majatalon tanskalaisille ja englantilaisille pyhiinvaeltajille. Hän oli siellä myöskin läsnä keisari Konrad II:sen kruunauksessa, joka silloin luovutti tanskalaiskuninkaalle Slienin ja Eiderin välisen maan eli osan nykyisestä Slesvigistä.