Ruotsissa oli kristinusko jo hävinnyt, eikä kukaan uskaltanut sinne lähteä uudestaan saarnaamaan. Silloin päätti vihdoin Ansgarius uudelleen lähteä Birkaan v. 853 paikoilla. Vähäistä ennen hänen tuloansa oli siellä pidetty suuret keräjät. Muutama mies oli astunut esille ja sanonut kohdanneensa kaikki vanhat jumalat. He olivat muka lähettäneet kuninkaalle ja kansalle tämän tervehdyksen: "Me olemme kauan rakkaudesta teitä kohtaan ja teidän palveluksenne ja uhrinne tähden, antaneet teille rauhaa ja monta hyvää vuotta. Nyt vähenee teidän intonne meidän palveluksessa ja te palvelette vierasta jumalaa enemmän kuin meitä. Teidän on siitä luopuminen, jos tahdotte saada takaisin suosiomme. Jos välttämättömästi tahdotte enemmän jumalia, niin me otamme seuraamme teidän entisen kuninkaanne Erikin, että hänestä tulee teille uusi jumala." Tästä kiivastuivat pakanat suuresti, ja uusi epäjumalan huone rakennettiin kuningas Erikille. Heti sen jälkeen tuli Ansgarius. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä kohta palajamaan pois, välttääksensä pakanain vainoa; mutta Ansgarius ei suinkaan tahtonut paeta, vaan sanoi olevansa valmis kärsimään vaivoja ja kuolemankin Kristuksen tähden. Sen aikainen kuningas, jonka nimi oli Olavi, otti hänet suosiolla vastaan; ei hän kuitenkaan uskaltanut omin luvin antaa Ansgariuksen saarnata Birkassa, vaan tahtoi ensinnä kuulustaa kansan mieltä yleisissä keräjissä. Siellä nostivat nyt pakanat keräjillä suuren pauhun ja huudon tuota uutta oppia vastaan; mutta kun ensimmäinen jyry oli vähän hiljennyt, nousi eräs vanha mies ja puhui näin: "Kuulkaat minua kaikki sekä kuninkaat että kansa. Täällä on monta joukossamme, jotka usein veden ja muissa vaaroissa ovat saaneet kokea, kuinka voimallinen se uusi jumala on auttamaan niitä, jotka häntä avuksensa huutavat. Sentähden ovatkin muutamat menneet Dorstadiin asti, antamaan ristiä ja kastaa itsensä; ja ovat he semmoisilla matkoilla saaneet kärsiä viikingien väijymisiä sekä muita vaaroja. Miks'emme suosiolla vastaan ottaisi täällä kotona, mitä niin suurten vaarojen takaa olemme etsineet vieraistakin maista?" Nämät sanat liikuttivat kansaa, ja annettiin siis Ansgariukselle lupa saarnata kristinoppia Ruotsissa. Hän sai nyt monta kääntymään, rakensi kirkon Birkaan, holhosi köyhiä ja orpolapsia ja lunasti vankeja. Jonkun ajan perästä palasi hän Tanskaan ja Bremeniin, ja nyt tuli kristinoppi kovin laimin lyödyksi Ruotsissa, kun ei yksikään saarnaaja uskaltanut sinne lähteä. Piispanistuimeltaan koetti Ansgarius yhä edistää lähetyssaarnaajain työtä pohjoismaissa. Mutta pakanuus oli liian syvälle juurtunut skandinavialaisten koko ajatustapaan, että rakkauden saarna niin pian olisi heihin vaikuttanut. Sen vuoksi tapahtuikin, että kun Ansgarius v. 865 helmik. 3 p. kuoli Bremenissä, hänen istutuksensa sekä Tanskassa että olletikin Ruotsissa joutui kovin häviölle.
Ansgariuksen luonteesta on hänen elämänsä kertoja Rimbert antanut kauniin kuvan. Ansgarius oli sen ajan tapaan sangen jumalinen mies. Hänellä oli aina rahakukkaro vyöllänsä, saattaaksensa heti auttaa köyhiä. Hän paastosi usein ja pesi köyhäin jalkoja Vapahtajan tavalla. Kurittaaksensa ruumistansa, piti hän karvapaitaa aina lähinnä ihoansa eikä syönyt muuta kuin leipää ja vettä, niitäkin määrän jälkeen. Hän oli sangen harras pohjoisten kansain kääntämisessä eikä säästänyt itseänsä eikä omaisuuttansa. Kuoleman jälkeen julisti hänet paavi pyhäksi; häntä palveltiin pohjoismaiden suojeluspyhänä ja hänen luitansa säilytettiin pyhinä jäännöksinä.
Saksilaiset keisarit.
Karolingisuvun sammuttua tuli frankilainen Konrad I Saksan hallitsijaksi. Se oli onneton aika. Unkarilaiset, suomensukuinen kansa, oli asettunut avarilaisten entiselle alueelle ja teki nyt tuhoavia hävitysretkiä; vendiläiset hätyyttivät valtakuntaa pohjoisesta päin, ja valtakunnan sisällä täytyi Konradin lakkaamatta taistella itsevaltaisia herttuoita vastaan. Hän kulutti koko hallitusaikansa taisteluissa ja vastuksissa, mutta sai itse siitä hyvin vähän hedelmiä.
Henrik I (919-936).
Uppiniskaisista herttuoista, joita vastaan Konradin täytyi taistella, oli varsinkin Saksin herttuan Oton poika ja seuraaja Henrik hyvin kiusallinen vastustaja. Nuori Henrik oli jo osoittanut sekä itsenäisyyttä ja vallanhimoa että myöskin urhollisuutta, reippautta ja viisautta. Konrad kuolinvuoteellansa kutsui luokseen veljensä Eberhardin ja kehoitti häntä valituttamaan juuri Henrikkiä valtakunnan päämieheksi. Kuoleva kuningas siten osoitti ylevää jaloutta, kun hän valtakunnan edun tähden unhotti oman vihollisuutensa.
Eberhardin saapuessa tapaamaan saksilaisten mahtavaa herttuaa ja pyytämään häntä ryhtymään valtakunnan hallitukseen oli Henrik, kuten myöhempi tarina kertoo, paraillaan metsällä linnustamassa; sentähden on hänellä historiassa kauan ollut nimi Henrik Linnustaja. Valtakunnan-kokouksessa ruhtinaat ja ylimykset valitsivat Eberhardin neuvosta hänet kuninkaaksi ja kansa hänet myöskin siksi tunnusti.
Viisaasti ja voimakkaasti uudisti Henrik järjestyksen valtakunnassa ja yhdisti siihen Lotringin sekä ryhtyi sitte sotaan peljättäviä unkarilaisia vastaan. Kohtapa hän kuitenkin huomasi tarvittavan pitempiä valmistuksia, jos tahdottiin onnellisesti ja ainiaaksi vapauttaa valtakuntaa näistä vihollisista. Sen tähden hän teki heidän kanssansa yhdeksäksi vuodeksi aselevon ja sitoutui sill'aikaa maksamaan unkarilaisille vuotuista veroa.
Aselevon tuottamana rauha-aikana rakennutteli Henrik Saksiin lujia linnoja, joiden muurit voisivat suojella piiritystaitoon tottumattomain unkarilaisten hyökkäyksiltä. Siten tuli moni vanhempi kaupunki linnoitetuksi ja uusiakin perustettiin. Edistääkseen asettumista kaupunkeihin antoi Henrik, kuten sanotaan, niiden asujamille monta etuoikeutta ja määräsi, että maaorjain, jotka asettuivat kaupunkeihin, pitää pääsemän vapaiksi. Syystä kyllä voidaan siis Henrikkiä sanoa kaupunginrakentajaksi.
Paranteli hän myöskin sotalaitosta ja koetti varsinkin kehittää saksilaisten keskuudessa ratsupalvelusta, saattaakseen siten paremmin sotia ratsastavia unkarilaisia vastaan.