Kun sitte yhdeksän vuoden kuluttua unkarilaisten lähettiläät saapuivat taaskin kantamaan veroa, sanotaan Henrikin heille kullan sijasta antaneen rupisen koiran. Uhkaillen poistuivat lähettiläät ja kertoivat kotimaahansa palattuaan tuon häväistyksen. Kohta sotatulet kutsuivat unkarilaisten saaliinhimoisia joukkoja kokoutumaan kostoretkelle Pohjois-Saksaa vastaan. Palavat talot ja kylät pian levittivät tietoa heidän hyökkäyksestänsä.
Henrik läksi saksilaistensa kanssa ratkasevaan taisteluun hirvittävää vihollista vastaan. Syntinsä tunnustaen ja pyhää ehtoollista nauttien valmistautui hänen kansansa kuolemaan, jos siksi tulisi, ja asettui sitte taistelujärjestykseen; itse Henrik asettui etupäähän ja hänen edellänsä kannettiin ylienkeli Mikaelin sotalippua. Ensin lähetettiin Tyringin nostoväki ärsyttämään vihollista taisteluun ja teeskennellyllä paolla houkuttelemaan, heitä päävoiman luo. Rajusti silloin ratsujoukot syöksyivät vastakkain. Tyringiläiset viimein peräytyivät; mutta heitä seuraavat unkarilaiset, nähdessään saksalaisen pääjoukon tiheät rivit, tulivat levottomiksi ja läksivät lyhyen taistelun jälkeen pakoon. Koko kahdeksan päivää ajettiin heitä takaa. Heidän leiristään saivat voittajat runsaan saaliin ja vapauttivat paljon saksalaisia vankeja. Henrik kumartui viimein koko sotaväkensä kanssa polvilleen kiittämään Jumalaa voitosta.
Kolmen vuoden kuluttua kohtasi Henrikkiä halvaus. Käsittäen sen kuoleman enteeksi tahtoi hän aikanaan toimittaa talonsa ja kutsui sentähden Erfurtiin valtakunnan-kokouksen, jossa neuvoteltiin hänen poikansa Oton vallanperimisestä. Kohta sen jälkeen uusi halvauksen kohtaus lopettikin hänen elämänsä.
Otto Suuri (936-973)
Henrikin kuoltua pidettiin valtakunnan-kokous Aachenissa, jossa herttuat ja muut ylimykset tunnustivat Oton kuninkaaksensa sekä astuivat sitte hänen kanssansa tuomiokirkkoon, jossa papit ja kansa olivat koossa. Mainzin arkkipiispa täydessä virkapuvussaan talutti Oton keskelle kirkkoa ja näytti häntä kokoutuneelle kansalle sekä sitoi hänen vyöllensä Kaarle Suuren miekan, puki hänelle ylle kuninkaan manttelin, antoi käteen valtikan ja voiteli hänet pyhällä öljyllä. Kölnin arkkipiispan avulla hän viimein laski kruunun Oton päähän ja talutti kuninkaan valtaistuimelle, josta hän näkyi kansalle majesteettiuden koko loistossa. Se oli merkillinen paikka, jossa kaikki tämä tapahtui, sillä hautaholvissa lattian alla istui kultaisella valtaistuimella Kaarle Suuren maalliset jäännökset.
Menestyen taisteli Otto slaavilaisia heimoja vastaan, koettaen heitä kukistaa ja kääntää kristinuskoon. Böömi pakotettiin antautumaan valtakunnan alammaisuuteen ja maksamaan veroa.
Italiassa eli tähän aikaan kovasydämminen ja vallanhimoinen mies, Ivrean rajakreivi Berengar. Hänen sanottiin myrkyttäneen Italian nuoren kuninkaan Lotarin sekä sitte ottaneen vangiksi hänen leskensä, kauniin Adelheidin, aikoen häntä naittaa pojallensa. Adelheid inholla torjui tuon yrityksen ja aikoi paeta Saksanmaalle, mutta hänet saatiin uudestaan kiinni; Berengarin hävytön puoliso silloin kaatoi hänet tukasta vetäen maahan ja astui hänen päällensä. Kaunis ruhtinatar sitte suljettiin Garda-järven rannalle etäisen linnan torniin. Hurskas pappi Martin, ruhtinattaren suvun ystävä, teki salaa reiän tornin muuriin ja kaivoi maanalaisen käytävän, vapautti sitä tietä ruhtinattaren ja vei hänet veneellä järven yli. Monenlaisten vaarojen ja seikkailujen kautta jatkettiin pakoa. Adelheidin täytyi vainoojiansa piileskellä ruisvainioissa ja elää kalalla, jota eräs sääliväinen kalastaja toi. Viimein hän saapui Kanossa-linnaan, joka seisoi veden ympäröimällä kalliolla. Linnan herra, rajakreivi Azzo, otti ruhtinattaren suojelukseensa, vaikka siten joutuikin sotaan Berengarin kanssa. Adelheid oli kuullut paljon puhuttavan Otosta, pyysi nyt häneltä apua sekä tarjosi hänelle kättänsä ja Italian kruunua. Otto läksi (951) sotajoukon kanssa Alppein ylitsi, valloitti Berengarin pääkaupungin Pavian ja vietti siellä hyvin komeasti häitä kauniin Adelheidin kanssa.
Unkarilaiset hyökkäsivät taaskin Saksaan ja kerskasivat kopeasti, että heidän hevosensa muka juovat kuiviksi kaikki Saksan joet. Suuri sotajoukko, jossa kerrotaan olleen 100,000 miestä, tunkeutui Baijeriin ja teki rynnäkön Lech-joen varrella olevaa Augsburgia vastaan. Kaupungin asujamia rohkasi piispa Udalrik, astuskellen pappispuvussaan keskellä nuolisadetta kehoittelemassa taistelijoita ja taivuttamassa heitä yöllä korjaamaan muureihin tulleita vammoja; naiset astuivat juhlasaatossa pitkin kaupunkia, rukoillen Jumalalta apua.
Jopa saapui kaupunkiin sanoma, että kuningas Otto oli tulossa saksalaisen sotaväen kanssa. Unkarilaiset luopuivat uuden rynnäkön aikeestaan ja peräytyivät jonkun matkaa pitkin Lech-joen oikeaa rantaa, jota vastoin saksalaiset olivat vasemmalla rannalla. Otto antoi sotaväkensä paastota ja valmistautui seuraavaksi päiväksi veriseen taisteluun. Se oli 10 päivä elokuuta 955. Malttamattomina uittivat unkarilaiset taistelun kiihkossaan hevosensa Lechin yli ja kahakoivat pitkin koko saksalaisten rintamaa. Ensin he hurjasti parkuen syöksyivät böömiläisiä vastaan, jotka joutuivatkin tappiolle, ja sitte shwabilaisia vastaan, jotka myöskin alkoivat sekasorrossa väistyä. Frankilaiset silloin urhollisen herttuansa Konradin johdolla syöksyivät taisteluun, ajoivat unkarilaiset takaisin ja vapauttivat kaikki saksalaiset vangit. Jopa marssi myöskin Otto saksilaisinensa esiin. Kiivas oli taistelu, mutta viimein hajoitettiin unkarilaiset ja he paeten syöksyivät Lechiin, joka kohta huuhteli joukottain hukkuvien ruumiita. Taistelukentältä pakoon päässeet saivat surmansa kiukustuneiden baierilaisten käden kautta. Suuresta unkarilaisjoukosta sanotaan ainoastaan seitsemän miestä palanneen kotimaahansa, heiltäkin nenät ja korvat pois leikattuina. Tämän hirmuisen tappion jälkeen unkarilaiset eivät enää häirinneet Saksanmaata. Heidän puoleisellensa rajalle perustettiin Itämarkki eli rajakreivikunta, josta alkoi ja kehittyi myöhempi Itävalta.
Puolisonsa kuningatar Adelheidin kanssa teki Otto sitte komean retken Italiaan. Hänen saapuessaan Roomaan se neuvoskunta, joka vieläkin sanoi itseään senaatiksi, tuli hänelle vastaan "kultaportille". Pietarin kirkon hopeaportin edessä teki Otto valan aina suojella Rooman kirkkoa. Seuraavana päivänä paavi hänet voiteli Rooman keisariksi (962) ja pani hänen päähänsä kruunun suuren ihmisjoukon läsnä ollessa, joka riemuhuudoilla tervehti häntä caesarein seuraajaksi.