Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
ENSITAISTELUJEN AJOILTA
Kirjoitti
Otto Tiuppa
Ensimmäisen kerran julkaissut
Työväen Sanomalehti-Osakeyhtiö 1905.
I.
Rautatyöntekijäin ammattiyhdistys oli toiminut, järkevään tapaansa, kymmenkunta vuotta, vaikkakin jäsenluku oli verrattain pieni koko kaupungin rautatyöntekijöihin verraten. Yhdistyksen toiminta oli sittenkin kaikkiin yksityiskohtiinsa tunnolleen järjestetty. Kerran kuukaudessa, aina määrättynä päivänä, pidettiin kuukausikokous. Johtokunta kokoontui myöskin määrälleen aina asianhaarojen mukaan. Ja niin hyvin ja kiinteästi olivat virkailijat syventyneet tehtäviinsä, että monena vuotena peräkkäin voitiin samat johtokunnan jäsenet valita yhä uudelleen ja uudelleen. Puheenjohtaja Kovanen oli esim. näin ollen pysynyt arvoisassa toimessaan aina yhdistyksen perustamisesta. Eikä ajatustakaan olisi voinut kenessäkään syntyä uuden tilalle valitsemisesta. Hän oli mies paikallaan, sanottiin, vaikka maailman loppuun saakka.
Aina kun yhdistys kokoontui kokouksiinsa, astui Kovanen oman arvonsa tuntevana kunnia asemalleen. Vasara kalahti ja toimitus oli alkanut. Puheenvuoroja käyttivät tavallisesti aina samat henkilöt. Joka oli tottunut taas olemaan mykkänä, se mykkänä pysyikin. Mutta tämän kaiken korvasi hyvin puheenjohtajan puheliaisuus. Hän merkitsi aina jo ensiksi puheenvuoron. Se kesti puolen tuntia, siksi kunnes väsyi — sillä hän oli lihava mies. Tämän jälkeen merkitsi hän jokaisen puheenvuoron loppuun itselleen puheenvuoron. Mutta lopussa se vasta kiitos seisoi. Silloin esitelmänsä kesti tavallisesti kolmeneljännestä, jos ei tunnin. Lopetettuaan istui hän huohottaen tuolilleen kysyen: — vieläkö on asioita? Kun ei ollut puhui hän vieläväliin, kysyen uudelleen: — onko kenelläkään vielä mitään uutta esille tuotavaa? Kun ei tavallisesti enään ollut — uni tuppasi jo jokaisen silmiin — jyrähti vasara lopulta pöytään ja toimitus voitiin sillä kertaa katsoa päättyneeksi. Moinen menettely kokouksien johdossa oli mennyt jokaisen henkiin ja vereen. Eikä siinä kenelläkään ollut mitään ihmettelemistä. Pääasiassa oli yhtenä, joka vuotisena ja yhä uudistuvana kysymyksenä tilaston hankinta kaupungissa olevista ammattilaisista. Se koetettiin suorittaa mitä suurimmalla tarkkuudella, joka olkoon kunniaksi mainittuna. Syntymävuodet, ijät, opissaoloajat y. m. otettiin mitä huolellisimmin muistoon, ja kun näin ollen aina tultiin huomaamaan, miten suurin osa ei kuulunut yhdistykseen, langetettiin tepsivä tuomio: Ne eivät seuraa aikaansa! Samoin oli yhtenä tärkeimmistä asioista oppikurssien aikaansaaminen. Niihin tavallisesti puuhattiin aina luennoitsijaksi oppineita tohtoreita ja professoreja. Aineena olivat tähtitiede y. m. jalot yliilmoissa leijailevat aineet. Ammattikirjallisuuden kartuttamiseksi pidettiin joka vuosi arpajaisia, jotka jotakuinkin aina onnistuivat. Kirjallisuutta sitten hankittiin. Jopa Saksasta saakka tuotiin isot pakat piirustuksia, joita jäsenille lainailtiin ihailtavaksi takuita vastaan. Luettavaa kirjallisuutta ei kuitenkaan hankittu nidostakaan. Kuten näkyy, eivät harrastukset yhteiseksi hyväksi olleet pienimpiä. Ihmeteltiinkin sitä enempi, kun eivät ammattilaiset kuuluneet yhdistykseen. Kun eivät tulleet 11 1/2 ja 12 tuntisen työpäivän jälkeen, illoin enään maille halmeille. Kapakoissa räyhäsivät juoden siellä kahdenkymmenenviidenpennin alinta tuntipalkkaansa.
Yksi suuri ajatus, oikeinpa repäsevimpiä, oli ollut vuosikausia myöskin yhdistyksen käsiteltävänä. Se oli suuri kysymys, joka, jos olisi saatu toteutumaan, varmaankin olisi mullistanut nykyiset yhteiskuntaolot ylösalaisin. Ja sen suuren kysymyksen oli itse puheenjohtaja Kovanen ilmoille loihtinut. Miten tuo suuri ajatus oli hänen aivoihinsa takertunut, siellä kypsynyt ja lopulta päätökseksi kehittynyt, siitä hän oli aina valmis nautinnolla kerskaten kertomaan, jos vaan huomasi kyselijän sitä mielenkiinnolla ja suurella uteliaisuudella haluavan.
— Nähkääs, sanoi Kovanen: Vuosikausia katsellessani miten työmies ammatissamme ja kaikkiallakin yhä ahertaa ja ahertaa varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan, vuosikausia, kymmeniä, eikä kuitenkaan saa asemaansa korjaantumaan, aloin tositeolla ajatella apua ja keinoja tuohon. Ei suinkaan meidän Herramme ollut alkujaan tuota tahtonut, arvelin. Mies voi ansaita korkeintaan kolme markkaa päivässä, miten sillä tulla toimeen etenkin suuressa perheessä! Lapset ulvovat joka hetki leipää, yhä leipää, eikä tuota tule tarpeeksi koskaan. Mitä sitten vielä puhettakaan vaatteista ja koulussa käyttämisestä. Tätä kaikkea yhä enempi ajatellessani singahti yhtäkkiä mieleeni rohkea tuuma. Ja kaikki rohkeat sekä samalla nerokkaat meiningit nehän yhtäkkiä sieluumme valkenevat. Pitkästä ajattelemisesta, on harvoin apua. Mutta kun ei edes toivokaan enään mitään, silloinpa juuri ja useimmin sen saa. Tuo nerokas ajatus joka näin ollen salamana ajatuksiini singahti, arvatkaas mikä se oli? Olisi perustettava suuri rautateollisuustehdas, jossa itse työväki olisi isäntänä. — Niin, niin! Se se oli! Miksi ei työmiehet itse voisi ryhtyä kaikkiin sensuuntaisiin yrityksiin! Tehtaita, joissa työväestö itse tekisi työtä ja jotka se olisi omilla rahoillaan nostanut pystyyn, niitä vaan joka nurkkaan ja sillä olisi koko ammattikunta kohotettu aineelliseen hyvinvointiin. Hiisi tässä enään herroille rahojansa työntämään.
— Ja tuliko tästä tuumasta tosi? kysyi nyt toveri.