— Kuinkas sitten, jatkoi Kovanen innostuneena. Käskin asian johdosta ylimääräisen kuukausikokouksen. Nyt jos milloinkaan, ajattelin, tulee ne hämmästyttää tällä nerokkaalla ajatuksellani. Kolme yötä ja kolme päivää nukahtamatta valmistin esitystäni tästä tärkeästä kysymyksestä. Mielihyvikseni sain nähdä kun kaikki jäsenet saapuivatkin paikalle. Alotin seuraavasti: Arvoisat aateveljet! Olemme niin useasti koettaneet vedota mestarien ja »prinssipaalien» hyvään tahtoon, että korjaisivat palkkoja ja lyhentäisivät työpäivää. Mutta esityksemme on langennut kuuroille korville. Emme ole saaneet mitään sanottavaa aikaan. Hm! — Tällä hetkellä seisoivat kuulijat kuin kynttilät, vakavina melkeinpä henkeä vetämättä juhlallisen tunnelman vaikutuksesta. — Jatkoin: Mutta nyt olen minä keksinyt keinon, keinon semmoisen, joka muuttaa olomme yhdellä iskulla onnekkaampiin oloihin, jos vaan sen toteutamme. Meidän on perustettava suuri osakeyhtiö, jossa työmiehet ovat osakkaina. Tämä se tulee olemaan pelastuksena meille ja sitä mukaa kaikissa ammateissa. Ehdotan asian keskusteltavaksi ja tässä jo komitean sääntöjä laatimaan. Kaikkialla kuului nyt hyväksymishuudahduksia. Syntyi mitä vilkkain keskustelu, jollaista ei oltu vielä ennen koskaan nähty. Asia saavutti yksimielisen tunnustuksen. Tässäkö enään rupeaisimme toisten armoilla elämään, oli yhteisenä huutona. Ja kaikki ihmettelivät samalla kun ei tuo ollut ennemmin heidän aivoissaan syntynyt. Toden totta eihän tässä tarvinnutkaan muuta kuin yksi ainoa ympärikeikaus, ja kaikki oli pelastettu. Tietystikin saavutin minä tällä rohkealla ajatuksella kaikkien kiitollisuuden ja ihmettelyn osakseni. Komitea valittiin ja säännöt laadittiin. Jo aikoja sitten ne ovat saaneet myöskin asianomaisen vahvistuksen. Pääoma on puolenmiljoonan ja osake markan suuruinen! — Eikös siinä ole valttia! Mitäh?!
— Mutta onko se jo käytännössä ehtinyt pitkällekin, kysyi nyt tavallisesti aina puhuttelija, Kovaselta.
— Ei vielä, mutta aikojen kuluessa tulee se kylläkin toteutumaan.
— No mikä on vielä tehnyt sille haittoja?
Tähän tavallisesti Kovanen aina vastasi: — Raha, hyvä ystävä, raha! Ei tahdo saada vielä osakkeita kaupaksi. Mutta annahan ajan kulua, kun työväestö tulee täysin oivaltamaan tässä oman pelastuksensa on jokainen innolla uhraava vaikkapa viimeisen penninsä ja silloin päivässä saadaan aikaan, mitä ei vuosisatojen kuluessa olisi voitu edes uneksiakaan.
— Säännöt ovat siis aina siltä varalta valmiina. No onhan se hyvä alku, on totta vieköön!
— On se, totisesti on! vastasi Kovanen aina tähän. Säännöt talletetaan siltä varalta aina ammattiyhdistyksen arkistossa ja kun kerran aika on täytetty lyömme tehtaan pystyyn yhdellä iskulla.
II.
Eräs nuori seppä Kaarlo Aarnio ilmestyi kaupunkiin. Hän oli ollut vuosikausia ulkomailla ja nuorena poikana jo kuulunut myöskin rautatyöntekijäin ammattiyhdistykseen. Heti työpaikan saatuaan ilmestyi hän nytkin uudelleen yhdistykseen. Päästyään asioihin käsiksi tulivat heti kaikki huomaamaan että nyt oli uutta tuulta purjeissa. Ivallisesti tuo mokoma vaan naurahteli ammattiyhdistyksen toimimiesten hänelle toiminnasta kertoillessa. Lapsen puuhiksi sanoi hän kaikkea vanhaa. Kaikki oli hänen sanainsa mukaan saatava uudesti synnytetyksi, jos jotain pysyväistä aijottaisiin saada aikaan. Sen vuoksi hän pitikin joka kokouksessa esitelmiä ulkomailla näkemistään menettelytavoista. Kymmentuntinen työpäivä ja alin tuntipalkka olisi etusijassa ensiksi saatava käytäntöön. Mutta sitäkin ennen olisi ammattilaiset saatava järjestymään. Tätä hän teroitti jok'ainoalle ammattilaiselle mieliin, kaikkialla. Ja niin katkeamattoman innostunut oli hän myös näissä uudistuspyrinnöissään että iltakaudet kulki yhden asunnosta toiseen työväenasiasta puhumassa.
Kovanen ensiksi naurahteli koko miehen puuhille. Kunhan aikansa lieksahtelee kylläpä asettuu. Niin se on käynyt minulle, toiselle ja kolmannellekin hän ajatteli. Ei maailmaa kiirehtimällä korjailla! Se vaatii hiljaista, maltillista, vakavata ja pysyväistä toimintaa. Eri mielipidettä asioista ollen joutuivatkin he ennen pitkää kinasteluihin keskenään.