Kovanen, yhdistyksensä tunnustetuimpana luottamusmiehenä tahtoi edelleenkin pysytellä määräävässä asemassa. Näin Aarniossa ja Kovasessa tarraantuivat uusi ja vanha suunta vastatusten. Yhteensattumat olivat useasti hyvinkin kiivaita. Kovanen piti Aarniota paljaana suunpieksäjänä ja räyhääjänä, koettaen hänestä uskotella samaa toisillekin. Aarnio taas puolestaan näki Kovasessa vanhettuneihin kaavoihin pikiintyneen tervaskannon, joka oli saatava pehmitetyksi keinolla millä hyvänsä. Siksipä koetti hän saada uusia mielipiteitään tovereihinsa joka käänteessä, jossa onnistuikin, sillä hän oli kaunopuhuja sekä esiintymiseltään reipas, rohkea sekä säihkyvän tulinen. Näin ollen kasvoi kannattajaansa luku etenkin nuoremmissa päivä päivältä. Kaksi eri puoluetta syntyi näin ajan pitkään yhdistyksessä. — Samalla voi tämän puolueryhmityksen jakaa vanhempiin miehiin ja nuorempiin.

Kerrankin taas Kovasen ja Aarnion kinastellessa sanoi Kovanen leveästi:

— Kuuleppas Aarnio! — Kyllä se niin on että pötyä sinä mies puuhaat ja tuulta ajat takaa! — Mutta minullapa veikkonen on ollut jo kauvan pelastuskeino valmiina. Ei muuta kuin panna vaan käytäntöön ja kaikki on autettu!

— No mikähän tuo sitten oikein on? kysyi Aarnio erityisellä painolla.

— Mikäkö on! — Se on veliseni semmoinen naula, joka vetää. Usko se varmasti!

Aarnio halusi tätä nyt yhä tiukemmin tietää.

— No jospa tuon sinulle sitten lopultakin sanoisin, kun sitä melkeinpä halveksuen tiedustelet. Me asetamme yksinkertaisesti pystyyn suuren rautateollisuustehtaan!

— Kuinka … kuinka, uteli Aarnio tuskinpa uskoen korviaan!

Kovanen toisti nyt hyvin mahtipontisena uudelleen sanansa.

— Mutta mitä tuo puhe nyt sitten oikeastaan on, ihmetteli nyt Aarnio yhä silmät suurena.