Aarnio jatkoi: — Ilmaiseppa minulle nyt yksi salaisuus! Ilmaisetko?
— Mikähän tuo sitten olisi?
— No minäpä sanon! Mutta sittenkin tuntui, kuin olisi häneltä puuttunut voimia sitä sanomaan. Lopulta hän kuitenkin jo uskalsi: — Mikä voima se oli, joka sai sinut jo ensi iltana vastaansanomatta antaumaan suudeltavakseni! Hän nauroi. — Sanoppa se minulle?
Julia punastui korviaan myöten, voimatta vastata.
— Sinä hämmästyit. Mutta ota sinä kaikki vaan luonnolliselta kannalta, eikä vastaus ole sinulle vaikea!
Julia oli yhä vieläkin hämillään, mutta lopulta kuin hän uskalsi kääntää katseensa Aarnion suoriin ja rehellisiin silmiin, katosi pelonalaisuus kuin yhdellä iskulla ja hän voi melkeinpä iloisesti vastata: — Se että silmiesi loisto oli niin syvä!
— Eikö muuta?
— Ja niin ihmeellinen hehku niistä loisti, että kuin huumaamana unhoitin kaiken!
— Etkö ennen ollut sitten semmoista nähnyt?
— En muista! Mutta sinun kanssasi uskaltaisin tulla mihin hyvänsä ja olla missä hyvänsä vähääkään pelkäämättä!