— Se jo riittääkin, vakuutteli Aarnio tyytyväisenä mutta samalla itsekin ihmeissään. — Oletko tuntenut kaipausta aina uudestaan tapaamiseen!
— Sitäpä en sano, vastasi Julia naurahtaen, mutta sitten taas uudelleen
Aarnioon vilaistuaan hän jo virkkoi: — Kyllä joskus!
— Mutta sepä ei olekaan enään rakkautta, vastasi nyt Aarnio nauraen.
Julia heitti häneen ihmettelevän silmäyksen. — Sekö ei olisi rakkautta?
— Niin! jatkoi Kaarlo nyt vallattomana. — Se ei ole enään sitä, vaan se on jo kiintymistä. Muistan lukeneeni kerran, ettei mitään saisi kaivata semmoisissa asioissa. Se olisi vasta sitä oikeata. Se ei estäisi eri henkilöitä kylläkin viihtymästä toistensa seurassa vaikkapa aina, mutta sittenkin kaipaus voi muuttua mieliteoksi, ja silloin kun se siksi kehittyy, tuo se mukanaan suuria suruja, eikä sitä saisi olla. Sielunelämä ei saisi olla muuta kuin iloa ja onnea!
Julia jo hiukan ikäänkuin tuskaantui. Sitten katsoi hän nuhtelevasti
Aarnioon sanoen: — Mitä sinä puhut! Minä en ymmärrä!
Aarnio häntä rauhoitti. — Ota huomioon että niin muutamat opettavat, onko se totta siitähän voi olla eri mieliä!
Enhän minäkään ole sitä kokenut, en voi siis taata myöskään sen väitteen pätevyyttä.
Poistuessaan vuorelta ja erotessaan Julia vielä useasti varoitteli Kaarloa tekemästä lakkojutussa mitään tyhmyyksiä, johon tämä, huomatessaan Julian aivan tosissaan pelkäävän, antoi nauraen puolittaisen myöntymyksensä.
Tämän jälkeen useasti illoin yhtyessään eivät he antautuneet erityisesti keskusteluun enään näistä asioista. Aarnio, pitäen itseään paljoa korkeammalla kehitysasteella, ei johtanut puhettansa siihen. Julia taas nautti vaan enempi Aarnion kirkkaista silmistä, reippaudesta ja iloisuudesta. Sanalla sanoen he seurustelivat nauttiakseen suudelmista ja rakkauden riemuista.