Illalla Aarnion tullessa Juliata tapaamaan oli tämä hyvinkin alakuloisena ja harmistuneena. Se herätti heti Aarnion huomiota. Siihen syytä tiedusteltuaan, oli aina vaan vastauksena: — Niinkuin et sinä jo itse sitä tietäisi! Enkö sinua jo siitä ajoissa varotellut! Mutta siksi toiseksi, mitäpä tuo sitten minulle kuuluu, jokainen saa lyödä vaikkapa päänsä seinään!
— No mutta mitä nyt on sitten niin erinomaista tapahtunut, lopulta jo
Aarnio vakavana tiedusteli.
— Sinä Kaarlo viitsitkin minulle uskotella esiintyväsi ihmisiksi ja nyt sinä kuitenkin olet eturivissä pääpukarina tovereitasi kiihoittamassa kaikenmoisiin päättömiin hullutuksiin!
Aarnio nauroi vaan yhä täydestä sydämestään. — Vallanpa turhanpäiväisistä sinä nyt nokitteletkin! — Enhän minä ole kiihoittanut ketään, jos olenkin puhunut kokouksessa on se tapahtunut vakaumustani seuraten!
— Mutta oletteko te sitten oikeassa ja kuka sen on sanonut? vastusteli harmista värähtelevällä äänellä Julia.
— Aina ne ihmiset ovat oikeassa, jotka puutteellisia olojaan tahtovat korjata, vastasi Aarnio vakuuttavalla ja varmalla painolla.
Julia huokasi. — Eiköhän se olisi parempi että kaikki tyytyisivät onneensa, tekisivät vaan työtään rukoillen Jumalalta siunausta. Uhkamielisyys sitävastoin on aina turmioksi, usko se! Sinäkin saat vaan kaikesta palkaksesi väsyneen ruumiin sekä sielun, menetät työpaikkasi joutumalla vaan huonoon huutoon koko maailman silmissä! Seuraa siis minun neuvoani, luopumalla kokonaan moisista puuhista. Rupea elämään hiljaista rauhallista elämää niskoittelematta osaasi vastaan joka on sinulle suotu!
Aarnio vastasi tähän ylenkatseellisesti hymähtäen.
— Hm! sinä vaan vastaat. Ennenkun näet seuraukset, silloin se on myöhästä!
Aarnio ei tähän vastannut. Eikä he enään puhuneet liioin mistään. Kaarlo ajatteli turhaksi kaikki yritykset Julian mielipideitten muuttamiseksi siihen liioin sen enempää painoa asettamatta. Naiset voivat ajatella mitä hyvänsä niissä asioissa. Julia taas näytti kuin odottelevan häneltä jotakin. Hän oli huomannut tuon saman jo niin useasti, mutta ei voinut käsittää mitä se olisi. Sen hän kuitenkin oli huomannut että jotain merkille pantavaa se varmaankin oli, kun Julia sitä niin surumielisenä toisinaan kuin kaihoten odotteli. Tahtoessaan hyvästellessään suudella Juliata veti tämä itsensä pois, katsoen Aarnioon niin pitkään ja kummallisesti.