VI.
Mestarien ja työntekijäin yhteinen kokouspäivä oli tullut. Mestareita oli saapunut eninosa, noin kolmenkymmenen paikkeille. Puheenjohtajaksi kokoukselle valittiin Kovanen. Hauskaa oli vertailla näistä mestareista eri yksilöitä toisiinsa. Siinä seisoi, ovensuussa, hinteräruumiinen, kovin laiha kissamaisilla kasvoilla varustettu Oskari Ananiasson. Epäluuloisen alentuvalla kainoudella puheli hän kaikkien kanssa. Harmailla pienillä tihrusilmillään vilkuili hän jokaisen kasvoihin, samalla tehden hermostuneesti nopeita liikkeitä käsillään ja jaloillaan. Hän olikin kautta maan kuulu omituisesta menettelytavastaan työmiehiään kohtaan. Ei semmoista miestä vielä ollut ilmestynyt, joka olisi osannut hänen mielikseen toimia. Oppilaisiaan kiusasi hän huonolla ruualla ja kovalla kurilla. Vaikka hän näin tahdittomasti menetteli kaikessa kotiolossaan, ei sitä olisi voinut hänestä uskoa vieraiden kanssa esiintyessään. Kiroussanoja ei häneltä silloin kuulunut. Kaiken kissamaisen luonteessaan osasi hän mitä parhaiden kätkeä pyhyyden varjoon, ollen ahkera kirkkomies ja uskonnon ystävä. Kokouksessa puhuessaan vetosi hän aina siihen miten hyvä sopu ja sovinnollisuus tulisi vallita työntekijäin ja teettäjäin välillä. Mestarin tulisi olla kuin isä perheessään, jota taas työntekijäin tulisi semmoisena kunnioittaa, kuten jo huoneentaulussa mainitaan. Työaikaa puolusti hän alennettavaksi kymmeneen ja puoleen tuntiin, mutta mitään alinta tuntipalkkaa ei siltä voitaisi määrätä olisi edelleenkin maksettava vaan jokaisen työkyvyn ja tuotteliaisuuden mukaan. Sanoi muuten yleensä seuranneensakin kappaletyö järjestelmää, jossa jokainen voi ansaita kätevyytensä mukaan. Hänen esitykseensä vastasi eräs työntekijöistä olevansa iloinen että Ananiasson osoitti halua työntekijäin ja mestarien väliseen sovinnollisuuteen! — Kun hän itse vaan oppisi käytännössä tuota toteuttamaan, olisikin koko kysymys ratkaistu. Järvinen nautti kovin tästä kohtauksesta, jota taas Ananiasson näkyi pitävän tarpeenmukaisesti silmällä.
Kunnianarvoisa mestari Sundberg, puhui myöskin puolestaan. Hän oli enempi »puulaakeissa» tavattavan jokapäiväisen vieraan näköinen. Semmoinen rähmäsilmä nahjus, joka oli pilannut ruuan sulatuksensa alituisella ryyppyjen ja olutpuolikasten nauttimisella. Hän koetti puhua hyvin arvokkaasti, johon vinkuvan käheä kurkkuäänensä ei ollenkaan soveltunut. Asettuipa yleisesti puhumaan mestarien oikeuksista. Työaikaa hänen mielestään ei tarvinnut lyhentää, etenkin kun kappaletyö oli niin suuresti nykyään käytännössä. Alimman tuntipalkan määrääminen näin ollen oli myöskin hölyn pölyä!
Hänen lopetettuaan kuului tyytymättömyyden nurinaa kaikkialta, ympäri salin. Näkyi että sähköä oli ilmassa.
»Prinsipaali» Torvinen oli niitä k. s. vanhan kansan mestareita. Hänellä työskenteli myöskin Aarnio. Hän oli valkohapsinen kuudenkymmenen tienoissa, kaupungin vanhimpia liikkeenharjoittajia. Palkat hän suoritti joka lauvantai säännöllisesti, joskin ne olivat enempi alhaiset. Enimmäkseen teetti hän työt päiväpalkoilla, maksaen vanhemmille miehille noin neljä markkaakin päivältä. Juopottelua ei hän suvainnut, vaatien samalla miehiltä ehdotointa täsmällisyyttä ja arvonantoa, jota ei puolestaan heiltäkään kieltänyt. — Näin ollen pitivätkin työpajaansa kaupungin parhaimpina. Työaika oli yksitoista, ja puolituntinen. Sen suostui hän alentamaan tunnilla, kuitenkin voimatta suostua alimman palkan esitykseen, vedoten siihen että hän aina on toiminut omantuntonsa mukaan tunnollisesti. Samalla hän varoitteli vakavasti hairahtamasta mihinkään lakkopuuhiin, sillä se on sentään enempi kuin siedettävää työväestöltä.
Mestari Vihavainen oli syntyään savolainen. Pieni mies, sulava liikkeinen ja liukaskielinen. Hänellä oli aina hyvät asiat, meni työtä kysymään milloin ja ken hyvänsä. Ja parempia palkkoja sanoi hän voivansa maksaa, kuin kukaan toisista. Mutta kun tuli tilinmaksu ei hän koskaan ollut vielä ajoissa ehtinyt toimittamaan rahoja vaan vasta silloin lähti niitä puuhaamaan. Miehet näin ollen saivat useasti odotella puoleen yöhön, eikä mestaria vieläkään kuulunut. — Ei ollut vielä kotona sunnuntai aamunakaan. Useasti ilmestyi hän vasta maanantaina pajaan, jolloin oli pennitönnä ja apealla mielellä. Tavallisesti hän silloin selitteli ei saaneensa rahoja. Todellisesti oli asia kuitenkin niin, että saanut hän kyllä oli, mutta oli poikennut parempiin paikkoihin, joten työmiehet saivat ruikutella puilla paljailla. Saivat sitten onkia palkkaansa viikonpitkin kaksi ja kolme markkaa kerraltaan. Kokouksessa Vihavainen lämpimästi kannatti olojen pysyttämistä entisellään, sillä mielestään olivat työmiesten palkat kylläkin hyvät, eikä työaika kaksitoista tuntisena kuten heillä, ollut mikään ylellinen. Jokaisen on tyydyttävä siihen osaansa jonka Jumala on hänelle määrännyt, oli tapanansa aina sanoa.
Mestari Harala oli kooltaan ja näöltään kuin kaupungin pormestari. Ryhdikäs ja lihava, komealla nykyaikaisella vatsalla varustettuna. Konkursseja oli hän tehnyt jo useampiakin, mutta siltä osasi hän aina niin sulavan liukkaasti ja viettelevästi kaikki lumota, ettei kenessäkään voinut syntyä epäilystäkään hänelle kohdanneiden onnettomuuksien johtuneen muusta kuin toisten huolimattomuudesta ja kieroudesta liikeasioissa. Pari kertaa oli hänen työpajansa uhannut tuhoutua tulipalon kautta. Ilkeät ihmiset kuiskailivat tästä jos jotakin.
Palkanmaksussa oli hänkin mitä epäsäännöllisempi. Olipa lauvantaita jolloin miehet eivät saaneet penniäkään. Mutta siltä osasi hän niin hyvin asiansa selvitellä, ettei koskaan kukaan toivoansa menettänyt, kunnes kaikki oli jo myöhäistä. — Näin lopputilissä, vararikon edellä, moni työläisistä jäi satojakin markkoja saamiseen. Siltä ei voi sanoa Haralata miksikään saamattomaksi. Kyllä hän aina omansa otti, mutta osasi myöskin silti tuhlata. Vaikka olikin nainut mies, hän kerrankin hieroskeli naimiskauppoja erään vanhanpiian kanssa saaden tältä kolmetuhatta markkaa. — Kun tämä lopulta alkoi omaansa kovemmin kiristää tehdä helähytti Harala taaskin konkurssin. Hän kävi aina hienosti puettuna, ruokaillen kaupungin parhaimmassa hotellissa. Asuinhuoneet olivat hänellä ylellisesti sisustettuna ja maalla komea kesähuvila. Mitään erityistä koulusivistystä ei hän ollut saanut. Silti ei voinut häntä näöltään kukaan uskoakaan tavalliseksi käsityöläismestariksi. Tuomariksi tai lähemmin kunnianarvoisaksi provastiksi olisi voinut luulla. Kokouksessa puolusti hän asioita ennalleen, samalla kehumalla miten hän aina on koettanut asettaa kaiken työmiestensä hyvinvoinnin edistämiseksi.
»Prinsipaali» Tolvanen oli kaupungin varakkaimpia. Hänellä oli oma talo ja enempi miehiä työssä kuin missään toisissa käsityöverstaissa. Parikymmentä vuotta sitten oli hän tullut kerjuupoikana kaupunkiin. Nyt oli hän valtuusmies ja kirkkoneuvoston huomatuin jäsen, sillä hän oli harras Jumalan mies. Hänellä olivat kaikki kunnan parhaimmat työt, joten ilkeille panettelijoille jäi aina tilaisuutta levittelemään salaisia kuiskutuksia hänen teko jumalisuudestaan.
Erittäinkin muijat pitivät hänestä, sillä hän osasi lasketella aina köyhyydestään valitteleville lohdutukseksi rohkaisevia sanoja, miten köyhyys ei ole kuin rangaistus syntisestä elämästämme, jonka jälkeen seuraa onni ja tulevaisuus taivaassa. Oppilaisistaan suosi hän ja piti aina enempi huolta niistä, jotka osasivat asettua kristillisen nuorukaisen vaatimattomalle kannalle, kirkossa käymällä ja lukemalla uskonnollisia kirjoja.