Sama pelko, ilkeänä painajaisena painosti keskenjääneitten töitten suhteen myöskin toisia seurassa olevia mestareita.
Kun ei Tolvasta vaan kuulunut, päätettiin lopultakin alottaa kokous.
Puheenjohtajaksi, kuten ennenkin, valittiin Vihavainen.
Kirjurina työskenteli Ananiasson, joka oli saanut toimessa kokemusta erään ylösrakentavaisen kirjateoksen kautta, jossa myöskin oli ollut kaavoja nuorille rakkauskirjeiden kirjoittamisessa.
Puheenvuoroja ei juuri pyydetty, vaan puhuivat he väliin useampikin yhteen. Puheenjohtaja ei myöskään ollut arvoasemaansa käyttämättä, ollen suunvuorossa puheitten sekä ajatusten seisahdusten väliaikoina, joita mestareilla sattui tuhkatiheään.
Keskustellessaan asiainsa järjestämisestä päättivät he koettaa saada valmiiksi kaikki keskeneräiset työt lakottomissa liikkeissä. Jos taas lakko alkaisi venyä liijaksi pitkälle, päättivät he koettaa hankkia työväkeä vaikkapa korkeimmilla palkoilla kotimaasta, ja jos se ei onnistuisi, toisivat työväkeä ulkomailta.
Äkkiä ilmestyi nyt Rimpinen paikalle.
— Hyvää iltaa herrat, mestarit ja »prinsipaalit»! — hän mitä makeimmasti tervehti. — Terveisiä lakkolaisten kokouksesta!
— Taisitpa ollakin niillä puheenjohtajana! huusi tähän Vihavainen meluisaan tapaansa.
— So, soh! mestari! Eipä vielä niin pitkälle! hymäili Rimpinen.
— No mutta Rimpinen! Kas, Rimpinen! huudahti nyt Ananiasson. — Tule veli istumaan, paina puuta! Samassa hän soitti kelloa, tilaten Rimpiselle kahvia ja konjakkia samaan pöytään.