— Kunnioitettavat »prinsipaalit»! Herrat porvari — Kuiks! — hän hengästyi, väliin nikotellen. — Kun me olemme nyt tänne kokoontuneet, että me sen oikean menettelytavan löytäsimme! Että… Kuiks! — Saakuri kun on kurkkuni karheana! — Hei Rimpinen, ojennappa tänne lasi… Kas niin! — On meidän kunnon kansalaisina ryhdyttävä vastustamaan intoilevia työväenkiihottajia! — Sillä…! Hänen piti sanansa painoksi lyödä jalkaansa, mutta horjahtuikin, suistuen pöydältä mahalleen lattialle että mäjähti. Tarjoilijaneiti ilmestyi nyt heti vihasta puhkuen huoneesen. Vihavainen kiivastui tästä, uhoillen että kaikki piianluntut uskaltavatkin tulla heidänlaisten herrojen rauhaa häiritsemään. Vallanpa vielä virallisessa kokouksessa. Sitten löi hän tyhjän lompakkonsa pöytään että mäjähti. — Tuossa se on jolla mällätään! — Eikä se ole koskaan ollut vielä tyhjänä! — Minä ostan vaikkapa koko talon, kaiken kaupungin, eikä se minun rahoissani tunnu! — Hei herrasveljet ja kylänmiehet…! — Kuiks!…

Sundberg taas kehuskeli leveästi, miten hiivatin hyvin hän aina sopii miestensä kanssa. Yhdessä juovat joka lauvantai työpajassa, tanssien ja laulaen! — Mutta nyt oli ilmestynyt tuon hiiden pannahinen Aarnio kaupunkiin, joka pilasi hyvät välit! — Mutta annas olla, vielä se lurjus muistaa, katkerasti muistaakin tekonsa! — Sitten löi Sundberg Ananiassonia olalle kysyen: — Oletkos koskaan nähnyt kunnon tanssiata? Minä olen vanha tanssimestari!

— Tanssi, tanssi hiidessä! huusivat nyt kaikki.

Sundberg alkoi hyppiä ja teuhata lattialla, samalla potkien joka askeleella tuoliaan nurkkaan.

Taaskin ilmestyi tarjoilijaneiti ovelle, uhkaillen ajavansa kaikki ulos, jos eivät elämöimisestä ja melusta lakkaisi.

Torvinen istui muutamien vanhempain ja vakaantuneempain kanssa eri pöydässä. Heillä oli suurimpana nautintonaan kertoilla miten vanhat ajat olivat olleet sittenkin moninverroin paremmat. Sälli ja mestari olivat kuuluneet kuin samaan perheesen. Ja oppilasten ylitse oli ollut rajaton valta!

Mestari Harala pöyhisteli rinta rehevänä, vatsa pulleana, kuin puhallettu rakko. Hän ei paljon ehtinyt muuhun kuin varallisuudestansa kehumaan. Komeasti hän eli, ei niukuin-naukuin!

Näin jatkui elämä ja mellastus siksi kunnes tuli virallinen poislähdön aika.

Rimpinen piti nyt varansa, kuin maailmata kokenut mies ainakin. Hän asettui keskelle lattiaa, sitten pari kertaa yskäisten että sen kaikki kuulivat ja samalla käsittivät. Jokainen odotteli nyt korvat hörössä mitä tuolla nerokkaalla suosikilla mahtoikin olla taas uutta esille tuotavana. Rimpinen alkoi:

— Kiitollisena siitä luottamuksesta ja kunniasta, joka arvoisilta mestareilta on osakseni tullut, uskallan nöyrimmästi esittää että voisinko jo nyt saada rahoja matkaani varten! — Sota nähkääs vaatii rahaa ja yhä rahaa! Siis arvoisat mestarit…!