— Mutta nyt pitää meidän myöskin lähettää mies työväkeä etsimään ulkoa! huomautti Rimpinen.
— Lähetetään, lähetetään! Ja sinut lähetetäänkin! huusivat useat.
— Ei! — Se ei sovi! Minä voin mennä kyllä mukana, mutta niin salassa etteivät huomaa! —
— Aivan sillä tavalla! Kas niin! Rimpinen on aina nerokas! kehuskeli
Ananiasson.
Tämän uuden, Rimpisen nerokkaan keksinnön innostamina taaskin uusia annoksia tilattiin ja juotiin yhteistyön onnelle ja menestykselle.
Mitä enemmän kielen kannat nyt juomain vaikutuksesta irtautuivat, alkoi jokaisessa esiintyä perisyntinsä luonnollisessa värityksessään. Ja kun Tolvasta ei kokoukseen kuulunut, sekottautui juhla yhä enemmän häikäilemättömän häliseväksi, jokaisessa eri pöydässä.
Oskari Ananiasson alkoi keikkua ja harppailla lattialla kuin paraskin sirkusklovni, tehden käsillänsä ja jaloillansa jos jonkinlaisia hullunkurisia, tovereistansa mieltä ylentäviä liikkeitä.
— Jaska! minä aina huudan, — hän sanoi, — nuoremmalle oppipojistani. — Jaska! Autappa mammaa, nimittäin rouvaani, näin herrojen kesken puhuessa. — Jaska! Kuorippa potaattia mammalle! — Jaska virsikirja käteen ja kirkkoon! — Ja ainapa se vaan tottelee! — Jumal'auta! se täytyy käydä kuin äksiisi! Praavo, pleevo!… Hppp! Joka huudahduksensa välissä mestari Oskari hyppi ylös ilmaan, heilutellen oikeata jalkaansa, kuin johonkin vieteriin kiinnitettynä. Lopulta istahti hän huohottaen pöytään kaataen lasin konjakkia kitaansa, josta oli läkähtyä.
Rimpinen taputti tälle kaikkein enimmän käsiään, kuin ilosta ja riemusta hullautuneena.
Vihavainen, innostuksen yhä noustua, hyppäsi nyt tasajalassa pöydälle, vaatien hiljaisuutta. Sitten hän alkoi esitelmän mestarien yhteisestä menettelytavasta: