Nyt tuli Julia yhtäkkiä vastaansa! Hymyhuulin nauravana tuli kuin ennenkin. Sydämellisesti he tervehtivät ja kun Aarnio välinpitämättömänä nauraen kysyi: »Missä se nyt on se toinen?» katsoi vaan Julia hellästi ja puoliksi kuin nuhdellen silmiinsä, vastaten: »Kaikkea vielä!» — Ja tulipa kadulla heidän vastaansa kuka hyvänsä, kaikki ne ihmetellen heidän iloisuudestansa heihin vilkasivat.
— Arvaappas Kaarlo jotakin uutta?
— Mitähän tuo sitten on?
— Huomenna minä matkustan maille herrasväen luokse kolmeksi kuukaudeksi. Toinen tyttö tulee siksi aikaa kotiin kaupunkiin.
— Sepä hauskaa että sinä pääset maalle virkistymään, onnitteli Aarnio.
— Toivotko sitä sydämestäsi?
— Toivon! Ainahan sinulle kaikkea hyvää toivon! oli Aarnion reipas vastaus.
Julia ei tähän enään mitään vastannut, itseksensä vaan iloisesti hyräillen. Aarnion häneen useasti pitkään katsoessa hänen kasvonsa värähtelivät punastuksesta, sekä, kuin olisi sielussaan soinut toivoja herättävä vienosti hellivä sävel.
Aarnio kysyi: — Saanko tulla lähteissäsi asemalle?
— Et! vastasi nauraen Julia.