— Ja miksikä?
Siihenkään ei Julia pitkään aikaan vastannut. Uudelleen Aarnioon sitten pitkään katsottuaan hän myönsi ehdolla, jos toisi hänelle kauniita kukkia.
— Siellä mailla sinä varmaankin kerrot taas sille maisterin väelle, miten minä olen onnettomassa tilassa ja miten meidän lakkomme menee yhä vaan päin seiniä!
— Tottapa puhuisinkin! vastasi Julia tosissaan. Sinusta tulisi vielä mahdollisesti ihminen, jos jättäisit kaikki semmoiset hullutukset. Se sinun täytyy myöskin luvata ja tehdä, muuten muista…!
— Uhkaatko? naurahti Aarnio.
— En! Panenpa sen myöskin käytäntöön! nyt leikillään Aarniota tukistaen.
— Mitähän se sitten on?
— Meidän seurustelumme ei voi edelleen jatkua, jollet tee parannusta, vastasi nyt terävästi Julia.
Se toinen, lasisilmä tuli taaskin heidän vastaansa. Tervehti kohteliaasti ja naurahti. Aarniosta tuntui kuin olisi se äkkiä sydämeen koskenut. Samassa katsoi Julia häneen niin veitikkamaisesti:
— Siinä se nyt meni! Eikös se ole kaunis poika?