Jopa tulla pöllähti eräänä kauniina päivänä Vihavainenkin valmiina antamaan perää; ja ihan selvänä hän oli, sekä imelän makeilevana, kuin ei koskaan mitään rettelöitä olisi tapahtunutkaan lakkolaisten ja hänen välillään. Huomatessaan äkkiä Järvisen, jäi hän sanattomana seisomaan ovelle, aikeessa poistua samaa tietä.
Järvinen naurahti huomatessaan hänen epäröimisensä, samalla iskien silmää Haatajalle. Tämä poistui heti seuraavaan huoneesen Vihavaisen kanssa, jossa kaikki lakkokomitean jäsenet istuivat. Järvinen ei tullut sinne ensinkään.
Vihavainen liukaskielisenä alkoi ensiksi puhelun kaikenmaailman asioista, tullen sitten kaartelemalla lakkokysymykseen. Lopulta hän kuin sivumennen sanoi: — Kun teillä on täällä niitä sopimuskirjoja tuokaapa minullekin yksi. Kirjoitetaan nimi alle.
Lakkokomitean jäsenet vilkasivat nyt merkitsevästi toisiinsa.
— Niin niin, ettekö usko! toisti Vihavainen. — Kyllä minä kirjoitan!
Missä on kynä ja paperi?
Aarnio nousi nyt seisomaan, jo esiintymisellään vaatien hiljaisuutta.
Vihavainenkin sen huomasi, häneen sanattomana katsoen.
— Kyllähän se niin on, alotti Aarnio, että mestari kylläkin voisi suostua ja kirjoittaa nimensä, mutta siinä on määräävänä muutamia näkökantoja…
— Mitäh! tokasi nyt Vihavainen. — Nyt en minä oikein ymmärrä!
— Niin, jatkoi Aarnio, — muutamia näkökantoja. Viimeisessä lakkolaisten yleisessä kokouksessa tuli yksimieliseksi päätökseksi etteivät liioin välitäkään suostumuksestanne…
Vihavainen katsoi nyt Aarnion silmiin kuin tajuttomana kuulemastaan. Sitten alkoi kasvoillaan huomata punastumisen merkkiä, koettaen väliin hymyilläkin. Lopulta kokosi hän kaiken voimansa kysyen: