Julia, pelätessään Aarnion nostavan kovankin metelin painoi oven kiinni tullen Aarnion edellä puoliväliin kerrosta rappukäytävässä. Täällä alkoi nyt Aarnio yhä kiukustuneempana haukuskella Julian menettelystä: — Että sinä viitsitkin minua niin kauheasti pettää, uskotella ja kieroilla, vaikka sinulla on toisiakin tuttavia! — Mutta nehän ovat herroja ja kannattaahan niiden puolesta enempikin uhrautua! — Mutta luuletko minun moisesta valittelevan, kun ei kerran nainen pidä kunniastaan ja ihmisarvostaan. Ei ei! — Meidän välimme saapikin nyt olla lopussa! —
Julia kuunnellessaan hänen mielenpurkaustaan ei ensiksi tiennyt nauraako vai itkeä. Hänestä koko juttu olikin leikkiä, mutta huomattuaan Aarnion täydellätodella jatkavan, hän lopulta alkoi pyytelemään:
— Kaarlo, rakas Kaarlo, mitä sinä nyt turhia! Eihän siinä ollut mitään erityistä…! Rauhoitu hyvä ystävä!
— Rauhoitu, sinä sanot! Ensiksi lähdet moisen herrasroikaleen kanssa, eikä sinua tiedä missä lienetkin sen kanssa ollut….
— Mutta Kaarlo! — Ethän vaan…? Voitko ajatella minusta mitään semmoista…!
Aarnio löi vaan yhä edelleen jalkaansa sekä syyti sanoja yhä kovemmalla äänellä. Julia pelätessään herrasväen heräävän, kepsahti lopuksi Aarnion kaulaan koettaen hellyydellä saada hänet rauhoittumaan. Muutaman kerran vielä luotansa työntäen suostui Aarnio lopulta kuuntelemaan Julian selityksiä.
— Enhän muuta, kuin tulin sen maisterin kanssa tanssista! — Kun hän tahtoi seurata minua kotiin, en viitsinyt kieltääkään!
— Mutta miksi ensinkään suostuitkaan hänen kanssansa seurusteluun? — tiuski Aarnio yhä edelleen.
— Mutta Kaarlo, oliko siinä sitten miten pahaa?
— Oli! Olisit seurustellut ainoastaan minun kanssani!