Seuraavana yönä Aarnio, taaskin pitkästä ajasta vaivasi aivojansa miten kaikki on niin ja miksi ei se voinut olla toisin.
Seuraavana sunnuntaina sai Aarnio suurilla pyytelemisillä Julian Palokunnantalolle. Kuten viimeaikoina useasti, sattui hän taaskin hetkellisesti olemaan reippaammalla tuulella. Mutta nämä mielentilan eri muutokset olivat käyneet yhä vaihtelevimmaksi. Näinpä useasti voi sattua että synkkämielisyys ja elämään kylläinen mieliala voivat taaskin jo vallata seuraavana hetkenä, mitä iloisimman olotilan jälkeen.
Palokunnan talolla olivat tanssit entisessä tunnetussa käynnissään.
Sama siellä oli myöskin yleisö sekä hurja mellastus ravintolanpuolella.
Aarnio tuntiessaan itsessään entistä eloisuutta jutteli iloisesti tunnettujen naisten, niin yhden kuin toisenkin kanssa. Huomatessaan Julian tästä ikäänkuin valittelevan, alkoi hän entistä enemmän liehakoida. Siihen kiihoitti häntä yhä enempi muisto tuosta Julian entisestä näkemästään mies tuttavasta, josta hän tahtoi Juliata vaikkapa nyt sopivassa tilaisuudessa kiusoittaakin.
Uuden tanssin alkaissa ilmestyi äkkiä ravintolasta hienoherra silmälasit nenällä, joka ensi iskulla kiiruhti pyytämään Juliata tanssiin. Sehän se mokoma olikin, tuo vanha tuttu lasisilmä. Tanssin loputtua riensivät molemmat käsikoukussa ravintolanpuolelle, Julian veitikkamaisesti vilaistua ovelta Aarnioon.
Heti iski epäilys Aarnioon entistä voimakkaampana. Hän odotteli hetkisen, sitten salavihkaan tarkistellen missä ne siellä istuisivat. Eikös kummempaa! Siellä ne olivatkin vallan perimäisessä nurkassa eripöydässä, kahden, viinilasit edessä. Veri nousi hänen päähänsä sekä korvansa humisivat, mutta ylpeytensä esti hänet näyttämästä mitään josta voitaisiin häntä arvostella minään silmälläpitäjänä. Hän meni uudelleen tanssisalin puolelle, siellä vaimentaakseen kuohuvia tunteitaan. Hetken kuluttua ei hän voinut olla menemättä ravintolanovelle. Eipä ne olleetkaan enään siellä. Hän kiiruhti eteiseen. Ja korkean käytävän ylipäästä katsottuaan näki hän miten lasisilmä auttoi keikarimaisilla kohteliaisuuksilla Julialle päällystakkia ylle ja miten ne sitten kiireenkaupalla poistuivat ovesta Julian mitä onnellisemmasti hymyillessä.
Aarnio ei tahtonut jaksaa uskoa silmiään tätä menoa katsellessa. Sitten hän poistui melkeinpä horjumalla saliin. Mutta siellä ei hän voinut kauvan viihtyä. Viha, katkeruus sekä epäluulo vaivasivat häntä entistä suuremmassa määrässä. Lopulta kiiruhti hän eteiseen pukeutuen kuumeentapaisella kiiruulla ja sitten melkeinpä juoksujalkaa lähtien Julian asuntoa kohti.
Pihassa ei hän huomannut mitään. Hän syöksyi tulisella vauhdilla ylös rappuja kolmanteen kerrokseen, ensiksi kyökin oven takana kuunnellen. Siellä sisällä eroitti hiljaista liikettä, tuntuipa kuin olisi hienoa kuiskinaakin kuulunut. Aarnio napautti ovelle ensiksi hiljemmin. Ei mitään vastausta. Nyt löi hän jo kovemmin, tavalla, jota ei hän ennemmin olisi herrasväen pelosta uskaltanut koskaan tehdä. Ovi aukeni ja Julia ilmestyi ovelle hymyilevänä, mutta huomatessaan Aarnion raivoisan katseen, hän säpsähti:
— Mitä sinä nyt…!
— Vieläkö sinä kehtaatkin kysyä! sihisi Aarnio kiukuissaan.