— Minunkin kotonani!…
— Niin, teidänkin kotonanne, joskin näimme toisiamme myöskin paljon muualla, ainakin vuoden ajan!
— Sepä ihmeellistä!…
— Sitä se nyt ei pitäisi ainakaan olla, vaan jokapäiväistä ja luonnollista! Ettekö muista nimismiehenne kasvattitytärtä, joka hänen kanssaan oli muuttanut kaukaa kylmästä pohjoisesta sinne Etelä-Suomeen?
— Jo muistan, nyt se tuli jo mieleeni! huudahti nyt Aarnio innoissaan.
— Te olette sitten se pieni Julia! Eikö niin?!
— Niin, silloin pieni, Julia myönsi nauraen. — Ja ettekö te ole Kaarlo
Aarnio?
— Sehän tuo on nimeni, vastasi Aarnio sydämellisesti.
Tämän jälkeen tanssivat he vielä yhä uudelleen ja uudelleen, eikä se tuntunut rasittavalta, kun olisi päinvastoin tehnyt entistään yhä virkeämmäksi.
Käsikädessä he sitten iltaman loputtua lähtivät ja Julia astui Aarnion rinnalla ylpeänä ja suloudessaan hurmaavana. Aarnio taas käyden kuin unissa, suloisen tunteen täyttäessä hehkuisan mielensä.
Kadulla Aarnio ikäänkuin ajattelematta kysyi: — Missä minut ensiksi huomasitte?