Tähän yhtyivät innostuneina kaikki toisetkin, toivoen samalla että kysymys mitä pikemmin herätettäisiin ensimäisessä kuukausikokouksessa ja ensi kesän aikana vietäisi perille keinolla niillä hyvänsä. Aarnio, vaatimattomana selvitteli, ettei se ollut hän, joka tuon kysymyksen ilmoille loihti, vaan oli se olojen pakosta syntynyt, joten se ei mitään merkinnyt ken sen ensiksi oli herättänyt. Taisteluun vaan nyt kaikki innolla ja varmasti tulisivat uudistukset perille ajetuksi. Suurin osa ammattilaisia olivat tosin vielä heräämättä yhteistoimintaan, mutta niitä olisi samalla koetettava saada liittymään yhdistykseen. Ja kun oikein vaan innolla sekä repäisevällä ryhdikkyydellä alkutoimiin ryhdyttäisi, saataisi niistä suurin osa ensi iskulla järjestyneitten riveihin. Vanhempia jäseniä oli kylläkin yhdistyksessä, jotka epäröisivät alussa, asettaen vastustelevalle kannalle, mutta nehän olivat nyt jo mitättömänä vähemmistönä. Ja kun tosi tulisi kysymykseen mukaantuisivat niistäkin useammat enemmistön tahdon alaiseksi. Eikä kysymys itse asiassa saanut kohdistua ainoastaan yhden ainoan ammattikunnan edistykseen. Työväenasia, köyhälistön luokkatietoisuuteen kohottaminen oli otettava esille koko laajuudessaan. Työväestö oli saatava käsittämään puutteenalainen sorrettu asemansa. Köyhälistö oli saatava ymmärtämään, että tieto on valtaa ja sen alituinen luokkaetujensa puolesta taistelu voi yksin viedä lopulliseen voittoon.
Huoneen lävitse, jossa sepät innokkaasti keskustelivat tulevaisuussuunnitelmiaan kulki tuontuostakin tanssiyleisöä. Vilahdukselta huomasi Aarnio erään tummaverisen ja tummasilmäisen ketterästi liikkuvan neitosen, joka ovesta ravintolan puolelle pyörähtaessään heitti häneen hyvin merkitsevän ja samalla leimuilevan katseensa. Samassa sävähti Aarnion mieleen että hän olisi nuo kasvot ja silmät ennenkin nähnyt, mutta missä? Kenties kauvan, kauvan aikaa sitten. Ja lieneepä tuokin tuntenut hänet, kun niin merkitsevästi katsoi, ihan kun olisi tahtonut sydämeen tunkeutua?
Näin jäi tuon naisen kuva mieleensä, eikä se sieltä karkkounut, vaikka kuinka olisikin tahtonut keskusteluun syventyä. Lopulta ajatuksensa näkemäänsä niin kiintyivät ettei hän voinut olla menemättä saliin vieläkin hänet nähdäksensä.
Hän seisattui oven suuhun antaen katseensa leijailla yli salin, joka suunnalle. Mutta vaikeaksipa kävi satojen joukosta yhtä etsiä, etenkin kun oli paras tanssin aika, enimmät lattialla kiivaassa intohimoisessa vauhdissa pyörähtelemässä. Hän oli jo lopettamassa koko tähystelemisensä, kun katseensa yhtäkkiä tarkistui ja lopulta kuin imeytyi kiinni vastakkaisella puolella olevan oven kohdalle. Siellähän se nyt taaskin seisoi, tuo hänen huomioonsa niin äkkiä ja sähköisästi kiintynyt esine, nainen, niin kukoistavan kaunis, tummat suortuvat vapaina olkapäille riippuvina. Sen hento solakka vartalo lisäsi vaan ryhtinsä joustavaa sulavuutta ja tummat silmät ne paloivat kun kynttilät jouluyön kirkkaassa talvisessa yössä. Lumivalkea kaula, kasvojen tumman punertava nuorteus lisäsivät vaan hänen miellyttävää personallisuuttaan. Ja Aarnio näki vaan enään kuin ilmestyksen, samalla kun yhä suuremmalla innolla koetteli muistutella missä oli ennemmin tuon naisen nähnyt.
Yhtäkkiä nainenkin huomasi hänet, ja niitä silmiä miten ne nyt hehkuivat! Näin heidän katseensa sulautui yhteen, tunkeutuen lopulta syvälle sieluun, jonka merkitys myöskin heille molemmille samalla selveni. Ja tuo tietoisuus molemmissa toistensa ymmärtämisestä täytti heidän sydämensä ennen tuntemattomalla aavistamattomalla riemulla.
Mihin Aarnio nyt liikkuikin aina tuo lumoava katse häntä seurasi.
Lopulta ei hän voinut olla menemättä tanssiin pyytämään tuota naista.
Kevyesti kuin keijukaiset he nyt pyörivät ympäri salin laidasta laitaan, siksi kunnes väsyneinä istahtivat.
— Eikö herra enään tunne minua, oli neitosen ensimäinen kysymys. Ja kun Aarnio yhä viivytteli vastauksessaan, kiirehti hän jatkamaan: — Ettekö muista miten lapsena ennen niin usein näimme toisiamme?
Aarnio oli vieläkin kuin puusta pudonnut, osaamatta ihmetyksestä vastata.
— Ettekö te muista, jatkoi neitonen hymyillen ja kuten näytti myöskin Aarnion muistamattomuudesta huvitettuna: — ettekö te muista miten monen monta vuotta sitten kaksitoista vuotiaana tyttöriepuna joskus kävin kotonannekin! — Olin silloin semmoinen pahasisuinen ja vallaton tytön tyllerö, lisäsi hän nyt ääneensä nauraen.