Reippain askelin hän katua pitkin riensi siltaa kohti, joka johti kaupunkiin. Ja niin kevyeltä hänestä tällä hetkellä tuntui, kuin olisi vaikkapa voinut pilvissä liihotella, jos olisi ollut vapaana henkeänsä ympäröivästä aineellisuudesta.
Kuin rauhattomasti nukutun yön jälkeen muistot ilkeistä unista vaivaavat mieltämme, mutta jonka todellisuus ja päivä on omiansa poistamaan, niin hänenkin mielessään harhanäkyinä ilakoi menneisyys.
Ensin ilmeni mieleensä Edvard Berg, mies, joka aikonaan oli saanut hänet liittymään tuohon suureen liikkeeseen, mutta joka sitten, kun hän oli uskaltanut rohkeasti hypätä yli aitojen, oli ollut ensimäisenä miehenä toimittamaan hänet vankilaan. — Opiksi se vaan oli ollut, voidaksensa ymmärtää elämää semmoisena kuin se on, eikä haaveilijan katseella, joka vaan johtaa erehdyksiin ja toimettomuuteen.
Suuren torin laidassa, jylseän juhlalliseen tyyliin rakennetun kirkon korkeassa tornissa loisti kullattu risti ikuisen ristin symboolina yli kaupungin. Hän muisti ristiä, joka oli asetettu kärsivän ihmiskunnan hartioille, ja jota siihen olivat olleet nostamassa ne, jotka voitonhimonsa kiihoittamana, ovat löytäneet voimakkaammaksi aseekseen kansan pimeydessä pysyttämisen. Ales oli saatava sekin ja tilalle jokaiselle vapaus kehitykseen henkisessä ja aineellisessa hyvinvoinnissa.
Mikä oli sitten oikea onni, johon olisi pyrittävä ja joka olisi mahdollisesti löydettävissä? hän vapaan mielikuvituksensa leimulla ajatteli, rientäessään pääkatua kaupungin sydämeen, jo alkavaan elämään, hyörinään ja korvia huumaavaan pauhuun. Eiköhän se sittenkin ollut: tunne itsesi!? — Sitähän se oli, jota hän ei ollut ennen täysin käsittänyt. Työskentely kärsivän ihmiskunnan eteen, ilman itsekkäitä tarkoituksia, siinä oikea onni, henkeä rauhoittava elämä ja autuus! Siihen jo vakaasti pyrkimys oli taivaisiin astumista, maan päällä, elämässä!
Näin ajatustensa siirtyessä sielunsa silmäin edessä, ja toisten sitä mukaa tullessa tilalle, kuin panoraamassa ihmenäyt maailman merkillisyyksistä, aukeni eteensä äkkiä kuva myöskin Juliasta.
Oliko hän tuota naista todellisuudessa rakastanut, tai suoremmin sanoen käsittänytkään mitä se oikea rakkaus oikeastaan on? Hänen luuloteltu rakkautensa olikin vaan ollut personoitua, äkkiä ihastumista, mutta sitä mukaa kuin hän oli jatkanut seurusteluaan, ja vikoja oli mielestään ilmennyt, oli hänkin kylmennyt. Eikö hänen päinvastoin olisi silloin pitänyt enempi kiintyä rakkaudessaan…?
Hän muisti kerran puhuneensa, jotain tämän suuntaista Julialle, oli lukenut semmoista, mutta ei ollut oppinut ymmärtämään sitä elämässä.
Hän tunsi nyt itsensä sanomattoman onnelliseksi, voidessaan uskoa löytäneensä johtavan langan oikeaan pyrkimyksessä. Ja olihan se jotain toista! Hänen silmänsä olivat auenneet.
Rakkaus tulee olla, ja on, jotakin suurempaa. Sitä ei yhdistä toisiinsa kuollut kulta, pyöreänä renkaana, eikä voi myöskään estää sitä häipymästä. Hän oli vaan ihaillut, rakastunut ja pikiintynyt Juliaan naisena, eikä ihmisenä!