Se oli siis vaan ollut puolinaista. Se oli vaan ollut varjo todellisuudesta. Siksipä myöskin hän katui sydämensä pohjasta sitä, kun ei ollut asettanut painoa, tuskinpa ollenkaan Julian henkiselle kehitykselle, johon hänellä olisi ollut tilaisuus ja johon hänellä olisi ollut enempi kuin velvollisuus. Saarnata luokkatietoisuutta, se on velvollisuutemme! — Kun ei hän tätä tehnyt, vaikkakin tavallaan käsitti, oliko ihmettä jos nainen vaan voi asettua häntä tuomitsevalle kannalle. Sitoihan hänet siihen jo ennakkoluuloisen kasvatuksensa ja ahdasmielinen valoa kaihtava ympäristönsä!
Kaikkea suurta, jaloa ja kaunista pitää oppia rakastamaan. Mutta voidaksemme työskennellä jo semmoisen saavuttamiseksi pitää ennen kaikkea sydämemme sykähdellä jokaisen köyhän vaimon, sortuneen isän tai pojan, sekä naisen hyvinvoinnille ja edistykselle. Se on ydin! Ja toinen, että — täytyy osata vihata!…
Se voi olla unelma, mutta sittenkin on se kaunein unelma. Joskaan emme voi täydellisyyttä nähdä, on sinne tarmolla kehityttävä ja pyrittävä! Se on korkein elämämme tehtävä, oppia ohjaamaan ja ymmärtämään ihmisenä ihmisiä! Ei alakuloisena, ainainen rukous huulillamme, vaan iloisena, uskovana ja luottamusta täynnä kuin nuorukainen, joka elämänsä keväänä, rohkeinmielin reippaana ja nuorteana ohjaa askeleitansa miehuus-ijän taisteluihin, kärsimyksiin ja vaaroihin. — Sinne missä edistyksen lippu liehuu ja merkkitorvet soivat, siellä kokoontuvat kerran uudistuksien ystävät tulevien taistelujen ja voittojensa innostusta uhkuvina, ikimuistoisina hetkinä.