Bernadou rakasti kotiansa koiran uskollisuudella.
Vapaa-ehtoisesti hän ei sitä jättänyt, taisteluun lähteäksensä, mutta hän olisi taistellut kuin jalopeura kotinsa puolesta. Hänen tunteensa isänmaata kohtaan tarkoitti ikäänkuin jotakin ääretöntä, hämärää, selittämätöntä: hän ei voinut rakastaa tuntematonta maata tai pääkaupunkia, joka hänestä oli tyhjä nimi; eikä hän ymmärtänyt mikä vaara uhkasi isänmaata, eikä hänen tehnyt mieli vuodattaa vertansa sellaisen asian hyväksi, joka oli hänelle tuntematon.
Mutta hänellä oli tulinen rakkaus syntymäpaikkaansa — mykkä tosin, mutta juurtunut syvästi tammen tavalla. Syntymäpaikkansa edestä olisi hän voinut taistella sen miehen lailla, jonka voimia ylevä rakkaus ja velvollisuuden tunne kiihoittavat. Ei hän eikä Reine Allix voinut ymmärtää, että miehen velvollisuus olisi kotinsa jättäminen, mutta tuossa kodissaan olivat molemmat yhtä valmiit kaikkea uskaltamaan, kaikkea kärsimään.
Tuo oli ahdasta isänmaanrakkautta, mutta siinä oli sekä jaloutta ja pitkämielisyyttä että kärsivällisyyttä. Runoudessa on se usein saanut urhoollisuuden nimen, mutta uuden ajan viisaus tekee siitä pilkkaa ja uuden ajan sotalait rankaisevat sitä mustana rikoksena.
Siis Bernadou oleskeli majassaan siksi että hän kutsuttaisiin, vartioitsi kylää yöllä ja teki päivällä mitä taisi, auttaaksensa yksin jääneitä vaimoja ja äitiä. Hän kuokki heidän maitansa ja piti huolta siitä kurjasta karjasta, joka vielä löytyi autioilla mailla.
Hän, Margot ja Reine Allix ruokkivat monta suuta, joita nälkä muuten olisi kuolemaan sulkenut; itse he tyytyivät hyvin laihaan ravintoon, jakellen muiden kanssa sitä vähää, mitä heillä oli.
Ja sillä aikaa sotaa yhä jatkettiin, mutta se näytti olevan kaukana heistä, koska uutisia harvoin sieltä saapui heidän yksinäisyyteensä. Vähän ajan perästä, kun syksy kului, saivat he muutakin tietää.
Pakolaiset, jotka tulivat pajaan hevosten kengittämistä varten; naiset, jotka palasivat koti-kyliinsä huonosta ja kurjasta elämästään pääkaupungista; hallituksen määräykset maan suojelemiseksi, joita lähetettiin jokaiseen pieneen kylään; sanomalehdet, joita välistä toi kyyditsijät, kirjain myyjät taikka kauppiaat, — kaikki nämä vähitellen antoivat heille tietoja maan vaarasta — epäselviä tosin ja harvoin todenmukaisia, mutta sellaisia että he näiden huhujen kautta kuitenkin tulivat tietämään tappiosta Sedan'in luona, keisarikunnan kukistamisesta ja Parisin piirityksestä.
Tämä ei millään lailla vaikuttanut heidän jokapäiväiseen elämäänsä: tuo oli kaikki vielä kaukaista eikä tarpeeksi käsinkoskettavaa. Mutta aavistus siitä, mikä oli tulossa, pelko ja sanomaton tuska valloitti heidät.
Heidän maantuotteitaan ja karjaansa oli jo ankarasti käytetty armeijan ja suurten kaupunkein hyväksi heidän parhaat hevosensa olivat otetut niitä muona- ja rehu-kuormia varten, jotka vietiin Parisiin; aurat seisoivat sentähden käyttämättä, ja lapset itkivät jo ruoan puutteesta tai sen vähyydestä; sodan kylmä teräs oli tunkeunut heidän sydämiinsä.