"Preussiläinen!" kertoi rahvas, töllöttäen — "Preussilainen
Ranskassa!"
Toinen ratsumiehistä katseli taaksepäin: "Te narrit! Ettekö tiedä? Joka paikassa on meitä voitettu — voitettu joka paikassa — ja Preussiläisten siat marssivat Parisiin".
Vakojaa ei nähty Berceau'ssa, mutta ne uutiset, jotka ratsumiehet olivat tuoneet, ryöstivät unen joka miehen silmistä sinä yönä pienessä kylässä.
"Tuo kirottu keisarikunta on siihen syypää!" huusivat isänmaalliset kapakkalaiset.
Mutta enin osa kylän asukkaista oli siihen määrään pelästynyt, etteivät huolineet keisarikunnasta eikä isämaan-ystävistä: heidän ajatuksissaan oli ainoastaan Louis, Jean, André ja Valentin; ja he kokoutuivat Reine Allix'in ympärille, joka sanoi heille: "lapseni, rakkaudesta rahaan meidän ihanimmat hedelmät ja kukkaset — niin, kauniimmat nuoret neitosetkin — lähetettiin Parisiin myytäviksi. Siinä on meidän syntimme, ja tämä on Jumalan tahto".
* * * * *
Vähän ajan kuluessa eivät he kuulleet mitään uutta.
Tämä paikkakunta olikin niin alhainen ja mitätöin, että sai rauhassa olla. Lain voimalla sieltä vielä pari kolme kertaa vietiin muutamia miehiä sotapalvelukseen, ja aseita lähetettiin kylään lähimmästä pienestä kaupungista sekä vanha soturi, ensimmäisen keisarikunnan ajoilta, jonka piti opettaa sinne jääneitä miehiä aseiden käyttämisessä. Mutta paitsi Bernadou oli hänellä huonoja oppilaita, vaan Bernadou oppi pian hyvästi kivääriänsä käyttämään ja hallitsi jalosti pitkää vartaloansa, vaikka harvoin sana kuului hänen huuliltaan ja silmänsä aina olivat surulliset.
"Sinua lähetetään viimeiseksi sotaan, Bernadou", sanoi vanha soturi, "sinä olet nainut ja elätät iso-äitiäsi, vaimoasi ja lastasi. Mutta sellaisen väkevän, uljaan, kauniisti rakennetun nuorukaisen, kuin sinä olet, pitäisi mennä vapaa-ehtoisesti, eikä odottaa siksi että häntä kutsutaan palvelemaan Ranskan maata".
"Kyllä minä palvelen Ranskan maata, kun minun vuoroni tulee", vastasi Bernadou yksinkertaisesti. Mutta hän ei tahtonut jättää peltoansa autioksi, hedelmä-tarhaansa hoitamatta, vaimoansa nälkää ja kurjuutta kärsimään eikä iso-äitiänsä yksinään kuolemaan 93 vuoden ijällä. He tekivät hänestä pilkkaa ja moittivat häntä, nuo viinikapakan isänmaan-ystävät, jotka huusivat kukistettua keisarikuntaa vastaan; mutta hän katsoi suoraan heidän silmiinsä, oli ääneti ja teki työtä. "Kun häntä kutsutaan, ei häntä tarvitse odottaa", sanoi Reine Allix, joka tunsi häntä kentiesi paremmin kuin hänen nuori vaimonsa, jota hän rakasti.