"Miksi olet sinä alakuloinen, gran' mère?" sanottiin hänelle. "Eihän siihen ole mitään syytä. Joka paikassa meidän armeija voittaa; ja sanotaan että meikäläiset vielä lähettävät kotia kaikki Preussiläisten viljat ja karjat, niin että kerjäläisetkin meillä saavat runsaan osansa".
Mutta Reine Allix pudisti päätänsä, istuen kutomassa päivänpaisteessa:
"Lapseni, minä muistan nuoruuteni päiviä. Meidän armeija oli silloinkin voittorikas, ainakin kerrottiin niin. No niin, sen vaan tiedän ettei pieni Claudis eivätkä muut pojat koskaan palanneet; ja mitä leipään tuli, ei sitä saatu rahatta eikä rakkaudella, ja ihmiset makasivat maanteillä nälkään nääntyneinä".
"Mutta tuo tapahtui hyvin kauan aikaa takaperin, gran' mère", pitkittivät he.
Reine Allix nyykäytti päätänsä.
"Oikein. Siitä on pitkä aika, rakkaani. Mutta minä en usko että maailman menot paljon muuttuvat".
He olivat ääneti kunnioituksesta vanhusta kohtaan, mutta keskenänsä he puhuivat: "hän on hyvin vanha. Ei mikään nyt enää käy niin, kuin hänen aikanansa".
Eräänä iltana, kun aurinko meni maille viljarikkaiden peltojen taakse, kulki kaksi ratsastajaa kylän läpi vapisevilla ja uupuneilla hevosilla. He käyttivät sekä ruoskaa että kannuksia, ja tuskin pidättivät he hevosiaan, kun huutamalla kysyivät kyläläisiltä, olivatko nähneet täällä miehen, joka oli juossut henkensä kaupalla.
Rahvas vastasi etteivät olleet mitään sellaista nähneet, ja ratsastajat läksivät eteenpäin, painaen kannukset syvälle hevos-raukkain höyryviin kylkiin.
"Jos näette hänen, niin vangitkaa ja hirttäkää hänet", huusivat he pois ratsastaessaan: "hän on Preussiläinen vakoja!"