Ainoastaan Reine Allix katseli virran rannalla olevaa kukkulaa ja sanoi: "kun me sytytimme ilovalkean tuolla, makasi pieni Claudis kuolleena".
Ja Bernadou, joka seisoi ruusujensa keskellä, sanoi, miettiväisesti hymyillen:
"Margot, katso tänne! Kun Picot huusi: 'à Berlin', astui hän Gloire de
Dison[7] nimiselle ruusulle ja tappoi sen".
Tuo tukehduttavan kuuma ja kauhea kesä vuonna 1870 vilpoisine öineen kului, ja Berceau de Dieu'lle lupasi se jalon sadon, eikä ollut koskaan maa niin tuottavaa ollut ihmisille sekä elukoille.
Muutamia kelvollisimpia ja pulskimpia työmiehiä tosin vietiin pois noihin joukkoihin, jotka tuhansin ja kymmentuhansin riensivät Rhein-virran rajalle. Mutta suurin osa kylän miespuolisista asukkaista oli naineita, joilla oli pieniä lapsia, joten ainoastaan rakkaus ja jalo ylpeys kiihtyi kylässä, kun nuo nuoret Louis, Jean, André ja Valentin marssivat pois, täynnä uljuutta ja toivoa palata kenties — miksi ei? — upseereina ja kunnian-merkillä koristettuina.
Mihin he olivat menneet, ei oikein tietty, mutta asianomaiset vakuuttivat että he olivat lähteneet saattamaan Ranskan suuruuden suuremmaksi; ja Berceaun väki uskoi, sillä sydämen pohjukkaan oli juurtunut selittämätöin, uneksiva rakkaus, rakkaus isänmaahan.
Hitaasti uutisia tuli Berceaun kylään.
Jos ei joku mies ratsastanut aasillansa kauppalaan, mikä varsin hyvin tapahtui, tai jos ei joku kuleksiva kauppias kulkenut kylän läpi, sanomalehti laukussaan tai uutisia huulillaan, ei kansa näillä paikoin tietäneet mitä heidän niittyjensä ja metsiensä ulkopuolella tapahtui. Kuinka paljon oli totta siitä, mitä heille kerrottiin, sitä he eivät voineet päättää.
He uskoivat mitä heille kerrottiin ilman epäilystä, ja korjaten elonsa kuuman, hehkuvan kesäauringon paahtaessa, tekivät talonpojat iloisesti työtään, yksinkertaisesti uskoen että suuria asioita toimitettiin heidän hyväksensä suuren Ranskan armeijan kautta noissa itäpuolen maakunnissa, ja että Louis, Jean, André, Valentin ja muut pojat — vaikka tosin eivät mitään kuulleet heistä — olivat hyvissä turvissa ja kunniassa jossakin sielläpäin, mistä päivä nousi, saksalaisen kuninkaan valloitetuissa linnoissa.
Reine Allix yksin kaikista oli totinen ja surumielinen — hän, jonka muisti ulottui melkein vuosi-sataa takaisin ajassa.